keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Hippulat winkumaan

Aikanaan Viipurissa muuatta Sokkasen Mauria huudatettiin pelivelkojen takia hunajalla ulvottamalla. Venäläiset laittoivat salassa Maurille ulpukkahunajaa viiliin ja siitäkö seuraavana ehtoona alkoi hirmu ulvonta. Ääni kuulosti siltä, että saukkoa ei olisi ihan vielä lyöty kepillä, mutta pieksäntäpäätös olisi saukolla jo tiedossa ja että ihan kohta lyötäisiin.

Kylällä puhuttiin jo että pannaan Mauri säkkiin ja heitetään Vuokseen, niin loppuu se hirmu ulina siihen paikkaan ja saadaan taas rauhassa kuulostella että kuuluuko vaikkapa jotakin muuta ääntä jota ei haluttaisi kuulla. Päätettiin kuitenkin kokeilla vielä josko luonnostaja taikka seelmanni eli sisustaja saisi mieheen sisun palautettua, että häntä saataisiin taas torppariksi ja miksei torikahvilaan riitaakin haastamaan, kun siihen aikaan oli paljon sellaista selittämätöntä väkivaltaa.

Siihen aikaan oli toki myös paljon saituutta, niin ei iletty ottaa oikeaa ammattimiestä sisustamaan taikka luonnistamaan vaan kutsuttiin paikalle Kouvolan Tuomoa, kun hänen tiedettiin reipastavan ainakin kissoja ja joskus kanojakin muikkupalkalla ja Maurin yöaikaan ulisemista pidettiin jollain tapaa eläimellisenä touhuna sitäkin. Ei haitannut vaikka miestä kutsuttiin hattupostilla kolmen päivämatkan päästä, kunhan vain lääninluonnostajan kolme ja puoli penniä säästyisi käytettäväksi esimerkiksi kortin iskentään tai voipaperiin.

Mauria hetken aikaa tutkittuaan ja miksei vähän hakattuaankin, Tuomo piti parhaana parannuskeinona kahdesta kärpännahasta ja yhdestä vanhasta melassipöntöstä tehtyä kärppäradiota, yhdessä siimaan ripustettujen rekikoristeiden eli krumeluurien taikka hippuloiden kanssa. Pintaan piti panna tietysti myös reilusti hyvää viiksivahaa, kuten aina karvaista eläintä soitellessa.

Kärppäradion nappeja väänneltiin ja kalvoja vahattiin pitkin iltaa ja yötä, kunnes oikea kanava löytyi ja siimoissa roikkuvat hippulat alkoivat vienosti vinkua. Siinä hetkessä Mauri lopetti ulinan ja kysyi että "mikäs helevetin ääni se tuommonen on", eikä siitä pitäen enää ilennyt aloittaa ulvomistaan uutta kertaa, kun sai välissä jo muuta pohdittavaa. Sen perästä onkin ollut tapana sanoa että "pannaan hippulat vinkumaan" aina kun on aika lopettaa turhat ulinat ja ryhtyä tositoimiin.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Riekonturwottaja

Vanhan kansan parissa parhaat vasikanpäästäjät olivat paitsi kysyttyjä kätilöitä ja suntioita, myös osaavia riekonturvottajia. Harva sitä enää nykypäivänä tietää, mutta riekoilla oli tapana autella hirvien ja miksei peurojenkin synnytyksessä ja siinä toimessa kuten kätilönkin toimessa, isompi on aina parempi.


Anttolan Marttisissakin saivat monessa polvessa poikia joilla oli päät kuin muurikanperät ja jalat niin kierot että kulkivat mieluummin takaperin, eikä niitä olisi millään ilveellä saanut ulos ilman hiki-Joukoa, joka oli niin lihava että toivat veneellä paikalle, oli sitten vettä tai ei. Kalevi oli siinä talossa varmasti niitä isoimpia; pää oli suuri kuin tekokuu ja kasvot pienet kuin keskenmenolla, mutta niin läksi sekin Joukon valtavan vatsan päälle kuin tykinsuusta ja isona korjasi kärrinvanteitakin verstaalla, tosin osasi sanoa vain että ruu-ruu ja joskus että mummu.

Koska entisaikaan arveltiin että lihava riekko tarkoitti hyvää hirvionnea metsällä, ei niitä ammuttu koskaan, paitsi jos oli tuoretta kirveliä ja piti lukkarinpataa laittaa. Silloin oli tietysti myös paljon saituutta eikä riekkoja siksi iletty ruokkia lihaviksi, vaan kutsuttiin riekonturvottajaa taikka kysvänksläriä eli kuksveekaria isontamaan niitä muilla kurin.

Usein sattui kuitenkin niin, että liikaa lamppuöljyä ja voikukkaa saaneet riekot tekivät itseään tykö jumalanpalveluksiin kun kuulivat kellonsoittoa, eikä siitä riesasta meinattu päästä millään. Pastori oli tietysti sitä mieltä että se teki oikeutta syntisille ja siinä jäivät toki ne hirvetkin pyytämättä, kun siihen aikaan oli paljon häveliäisyyttä.


torstai 11. syyskuuta 2014

Väkiäiſen tansſit

Muoniossa ei entisaikaan ollut juuri mitään muuta kuin sieniretkiä ja halpamaisia huvituksia, mutta väkiäisiä siellä oli myös. Se oli siitä erikoinen ilmestys että sillä oli ruumis kuten pienellä pöllöllä, kuono kuin kissalla ja korvat kuin eräällä Anttilan Taistolla.

Mihin tahansa väkiäinen päätti istua niin siinä se myös pysyi, tavalla tai toisella. Monesti väkiäinen taikka rahtvarkki saattoi ilmestyä vaikka uunin päälle tai lehmän selkään, eikä ilennyt mennä pois vaikka miten hätisti. Silloin kun lähdettiin pyssyä hakemaan se tietysti katosi ja ilmaantui heti takaisin kun pyssy oli pantu takaisin räänikkään. Istui vaan ja heilutteli takamustaan taikka iljettäviä korviaan jos käskettiin menemään matkoihinsa.

Vanha kansa tiesi että rahtvarkista eli trakveekarista pääsee lopulta eroon vain pitämällä tanssit joissa on ruokaa, juomaa ja ilonpitoa kylliksi, miksei tietysti vähän säästäväisemminkin, koska maailmassa oli niihn aikoihin paljon saituutta. Näitä huvituksia kutsuttiin huomentansseiksi, sillä ne sopi aloittaa heti kun ahventen suut alkoivat napsua järvessä ja mielellään jo ennen kuin oravat alkavat sukia viiksiään.

Huomentansseissa kaikille, lapsista vanhuksiin ja pystyvistä vähäväkisiin, piti olla tanssipari. Silläkurin väkiäiselle tuli raskasmielisyys kun oli yksinään jäänyt ilman paria, mutta tietysti sopivalla hetkellä tälle annettiinkin yllättäen tanssikumppani. Kumppani oli tehty silläkurin että sammelle oli köytetty ratamosta tehty viitta, sen viikset oli vahattu ja päähän pantu herraskainen hattu. Sen sorttista paria väkiäinen ei voinut vastustaa, vaan kävi siihen kiinni kuin piisami ketunleipään heti nähdessään.

Pariskunta arvatenkin heitettiin nuotioon paistumaan, eikä rahtvarkki kyennyt päästämään irti sammesta kun oli luonnoltaan niin periaatteellinen olento. Menettelystä tulikin tepsivyytensä vuoksi hyvin suosittu ja lopulta sampi kävikin perin harvalukuiseksi. Pääasiana pidettiin aina että kaikki oppia kaipaavat opetetaan tavoille.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Hyrynſalmen pamaus

Hyrynsalmella käytiin aikanaan suuri kahakka, jonka tiimoilta huhujen sanottiin levinneen melkein joka maailmankolkaan. Tosiasiassa siitä ei kuitenkaan kuultu kovin paljoa kymmentä virstaa etäämpänä mihinkään suuntaan, koska maailmassa oli siihen aikaan paljon salailua.

Kahakka, taikka vehtinkaus eli laksmöölinki sai alkunsa kun muuan vanhempi muotinkorjaaja Sillanpää esitti seuraintalon ryytinkipäivillä että heittää voi ainoastaan sellaista kojetta tai tavaraa, joka ei ole missään kiinni kyljestänsä, nokastansa taikka muuten. Jos siinä nimittäin olisi jonkinlainen nuora taikka muu kannake, niin silloin kyseessä olisi parhaimmillaankin jonkinlainen vippaus taikka keikaus.

Eräs vapaampaa heittämisnäkemystä kannattava isäntä, Liessalmen vanha Eetkartti, taikka huikka-Erno,  sydämistyi väittämästä niin että läksi ikkunan kautta matkoihinsa, kun ei ilennyt kulkea muotti-Keijon seurueen tyköä ulko-ovelle. Kiristeli siinä tovin hammasta ja läksi vähin äänin tiehensä kuin olisi vähintäänkin verityö tapahtunut.

Tulevana suvena, ennen kuin tilanne kärjistyi lähestulkoon kuuluisaksi kahakaksi, huikka-Erno teki monenlaista kiusaa Sillanpään talolle; opetti tahallaan talon heikkomieliselle vanhalle pojalle jenkkaa väärillä askelilla, pärski kuivumassa riippuviin ihovaatteisiin ja puhui kylillä että talonväki pani punamullan sekaan tavanomaista savea kun olivat niin köyhiä. Silloin kun äkättiin että Erno yrittää opettaa mehiläisille jonkinlaista ilvettä seuraavana temppunaan, jakaantui koko kylä kahteen leiriin ja silloin pieksättiin miestä enemmän kuin rippijuhlissa.

Lopulta päästiin sopuun silläkurin että sovittiin esimerkiksi ongenkoukun heittämisestä voitavan puhua nakkaamisena tai jopa viskaamisena tai heivaamisena jos koukku olisi kyllin iso. Rauhan merkiksi nakattiin myös henkselit puuhun ja aina siitä pitäen sovussa puhuttiin että tuuli se siellä niitä viskelee.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Potunruodot

Ennenvanhaan monikin heräsi yöllä helpotukseen siitä että perunalla ei ole luita ja sitä pidettiin aivan tavanomaisena tapahtumana, varsinkin nuorilla miehillä. Varsin taudista taikka iletyksestä alettiin puhua silloin jos heräsikin peljästykseen, että entäpä jos niillä sittenkin on luut, eikä kukaan ole aikaisemmin huomannut. Se jos nimittäin pitäisi kutinsa niin voisi unohtaa kaiken muunkin mitä oli tietävinään perunasta ja miksei kaikesta muustakin.

Sanottiin että sitä kun on kerran peljännyt niin ei enää pahemmasta ole väliä. Ruoka jää lautaselle, eikä perunan kanssa voi tietenkään olla samassa tuvassa, hevosia ei kehtaa uittaa, eikä sian kanssa lyödä leikkiä. Eräskin Ilmosen Kauko muistettiin pitkään hyvänä seuramiehenä ja koiranleukana, mutta yhessä yössä siitäkin lähti kaikki hermovoima.

Kaukoa koitettiin syöttää sokerilla ja kaffeporoilla, kermaa juottaa ja vihmoa nokkosilla, mutta lopulta kun se vähänkin siitä tokeni, että pääsi jaloillensa, ei siitä juuri muuhun ollut kun housutta lietteessä istumaan ja retikoille takkia tekemään. Joka kellarinsa retikalle se mahtoi tehdä juutista pikkuisen takin ja samalla luki hartaasti: "Näpsä topsa viuh vauh, helema sannoo niuh nauh, kaek' on retikkata ilennä".

Lopulta pidettiin laupeuden tekona murjoa Kaukon polvet ja ranteet vanhalla auralla ja nakata jokeen koko ukko. Nimismiehelle sanottiin tietysti että sinne meni kalalle eikä ole kuulunut. Joku viisas tietysti väitti että josko olisi pitänyt näyttää halkinaista perunaa, että siellä mitään luuta ole, mutta kaikki olivat sitä mieltä että voihan se perunan luu olla hyvin hentoista ainetta kuten aivastus tai kuulepuhe, joten olisiko sillä mahtanut kukaan meistä tulla sen hurskaammaksi