Enſimmäinen kumistus

Kumisaatana sanoo:

Teille on annettu tänä ensimmäisenä pyhänä kumistus. Se on laki karpaloihin verrattavista asioista.

Mikäli säätyläinen mielii verrata jotakuta elollista ihmistä karpaloon puheenparressa tahi elehtimällä, tulee hänen esittää peruste väittämälle sekä näytelmänä; se on: ilveenä, että arvoituksena. Jos tätä aikoo kukaan paheksua, siihen on aikaa kaksi päivää muilla ja kolme päivää mäkituvan väellä.

Elottoman ihmisen tahi esineen vertaaminen karpaloon olkoon sallittua vapaasti kaikilla säädyillä, mutta kuka tahansa vapaa mies voi niin parhaaksi nähdessään kahden kuun kuluessa saapua vertaajan asumukseen parkkimattomaan nahkaan verhoutuneena ja vaatia kymmenystä niistä esineistä jota vertaajalla on taskuissaan. Vain jos esineitä on vähemmän kuin kymmenen saa verrokki iskeä vaademiestä uumaan lujasti yhden kerran paljaalla tahi hansikoidulla kädellä.

Korſia filtin alla

Pitäköön hyvänään vaikka korret filtin alla, kertoo sanonta, vaikka sananparren alkujuuri mahtaa olla jo hämärän sekä myös jonkinlaisen kylmän aineen peitossa, kun nuoriso suhtautuu nykyään niin viileästi tärkeisiin kysymyksiin. Silloin kun asioista vielä otettiin oikein miehissä selkoa oli sattumalta myös intiaanikesä jo kolmatta vuotta menossa, jopa hauki läähätti ihan niin että kuhina kävi järvessä ja supi kävi häntäpyykillä pesufadissa kun silmä vältti.

Silloin yksi kylänmies, joka istui aikanaan meidän Iiron vieressä, vaiko sylissäkö se istui kansakoulussa, keksi kerran että hän ottaa yksinään selvyyden tästä asiasta ja muut voivat katsoa vieressä että mitenkä se selko mahtaa tulla. Pelkästään jo kirjavasta filtistä oltiin kateellisia kun sitä nähtiin, mutta ryökäle otti ja kävi filttinsä alle maaten torilla ja haali samassa jos jonkinlaista kortta makuukaveriksi.

Niin oli omahyväisen näköinen maatessaan että supistiin mahtoiko olla jo kunnia mennyt siellä kätkössä muilta. Iiro oli tietysti hyvä keksimään metkuja ja veikin ison nipun oikein pitkiä korsia näytille, kehui että mahtaako löytyä tietämystä kun ei näitä ole matkassa. Ukko otti kernaasti nipun filttinsä alle ja teki vielä tilaakin, mutta sitä ei tiennyt että Iiro oli kätkenyt nippuun elävän uuteloisen eli uuvikkaan, niin kuin sanottiin.

Ei mennyt päivääkään kun ukolle tuli jo vatsanpuruja ja jos jonkinlaisia ilmestyksiä, huusi vain että pirukos täällä kissaa soittelee ja että hakekaa rovasti nyt justiinsa. Kyllä meitä nauratti ja vähän tietysti surettikin, koska sehän kuoli koko mies eikä saatu edes selvyyttä siihen sanontaan.

Näytös

Nykyään järjestävät kaikenmoisia näyttöjä aina asumuksista lähtien, mutta entisaikaan ei ollut paljoa näytettävää, eikä sitäkään vähää raaskittu näyttää mitä oli. Vielä minä teille näytän, sanottiin, mutta silloinkaan ei kukaan ilennyt katsoa koska ihmisissä oli paljon häveliäisyyttä.

Erityisiä näytöksiä asioiden näyttämiseksi tietysti oli, eikä silloin kukaan häikäillyt, päinvastoin, panivat paremmat housut jalkaan ja koittivat siinä samassa näyttää vähän itseäänkin. Nastolassa oli tietysti parhaat näytökset, missäs muualla.

Viittä kävin siellä katsomassa ja kolmea niistä on vaikea unohtaa. Ensimmäisessä muuan joutomies näytti miten tuohella saadaan kananpoikaa höynäytettyä. Kastoi ensin pärettä taikka tuuhikasta parafiiniin, jotta se alkaisi ikäänkuin räpättää pöydällä. Sitä kananpoika katseli ihmeissään, eikä huomannut kun sille pantiin hatuksi joku pieni tavara yleisöstä. Kyllä meitä nauratti.

Kolmas näytös oli sekin eräänlainen osoitus ihmisen paremmuudesta, sitähän haluttiin aina todistaa, kun tiedettiin että ihmisestä saa vähemmän maitoa kuin lehmästä eikä ihminen osaa ennustaa kovin hyvin. Monikaan ei sen perästä ilennyt olla vertaamatta vielä ihmistä taikka esineitä keskenään, että löytyisi se kaikkein paras, mutta olisi pitänyt mennä matkan päästä verrokilta kysymään ja sitä aikaa oli paljon laiskuutta.

Huutolaispojat

Ennenvanhaan elämä oli yksinkertaista, varsinkin syömisten suhteen, vaikkakin hyvätapaisuuden säännöt olivat niin monimutkaisia että niitä ei ymmärtänyt kukaan. Siksi kaikki käyttäytyivät vähän huonosti ja katsoivat muitakin pahasti kun eivät osanneet olla.

Syömisenä pidettiin välistä kaikenlaista, kuten kumia ja voipaperia jos ei ollut muuta tai kinkkua. Siitä tuli kaikenlaista harmia, kuten hermovoiman puutetta ja luuvaloa, mutta selvästi eniten oli harmia lapsista jotka läksivät huutosille kun olivat huonoilla eväillä.

Huutelu alkoi usein pienenä huhuiluna yöllä, mutta pian istuivat jo räystäällä ja tivasivat kuvernööriltä omenarahaa. Viimekädessä kuoripojatkin olivat kuin sirkkelit sakastissa ja karkasivat pöpelikköön ihan täyshuutolaisiksi.

Huutolainen oli helppo löytää, mutta vaikea pyydystää koska se oli tavoiltaan kuin hilleri tai jonkinlainen lisko. Parhaana konstina pidettiin pesäpuun rasvaamista suksivoiteilla ja vimmattua viulunsoittoa, taikka kortinpeluulla houkuttelua ja samalla hekottelua että tulisi vaikutelma ilonpidosta.

Itse huutolaisuus saatiin usein pojista pois lipeää juottamalla ja hakkaamalla, mutta usein tarvittiin mannikkaryyniä myös.

Kakſipäinen kili

Kauppa käy kuin karhunvatukalla, kuten tavattiin Evijärvellä sanoa silloin kun meni asiat hienosti. Silloin taasen kun meni huonosti sanottiin jotain muuta, kuten "voi helvetti" tai "ryökäle sentään minkä se nyt teki".
Tätä jälkimmäistä jouduttiin sanomaan moneen otteeseen silloin kun eräs kuttu otti ja synnytti kaksipäisen kilin. Olihan niitä ennenkin nähty, mutta tällä oli sentään toisessa päässä hienot viikset heti syntyessä ja toinen pää oli aina tietävinään kaikenlaista.

Viiksekkäälle päälle mielellään nostettiin hattua ja vinkattiin silmää, mutta rikkiviisasta päätä aina katsottiin hieman ikävästi. Ei sen mietteistä aluksi tiedetty mitään, kun ei kerran puhua osannut, mutta eipä mennyt aikaakaan kun joku keksi tehdä puhujanpöntön vanhasta piimähinkistä, laittaen sinne sisälle täytteeksi kaikkea kauniisti soivaa kuten vanhoja viulunkieliä ja guttaperkkaa.

Puhujanpönttöön määkiessä alkoi ääntelystä erottaa kaikenlaisia turinoita. "Yvvöö, yvvöö", se tokaisi katsottuaan heinätöitä, ja siitä pitäen paalit keksittiinkin tehdä entistä korkeimmiksi että vaivaa säästyi. "Ammoo, ämmöö", se sanoi ja viikon perästä tuli karhu pihaan. Sitähän osattiin odottaa jo pyssy kädessä, kun sen verran tiedettiin jo valmiiksi että joku tässä ampua pitäisi.

Kauranſyyttäjä

Pelkoa ja kateutta oli molempia entisaikaan tarjolla runsaasti, mutta erityisesti Keuruulla nuo kaksi kulkivat aina käsi kädessä, vanhat ämmät purivat hammasta pimeässä ja ukot katsoivat kyyryssä avaimenreiästä kademielellä, että kyllä tuon kelpaa. Siinä meni monta puimakautta ihan hukkaan kyräillessä ja juonitellessa, mutta ainakin nuoriso oppi olemaan jo alusta asti.

Perinteisiä näätiäisiä silti vietettiin, kuten muuallakin, mutta näistäpä oli perinne kaukana mitä ihmeellisimpien ilveiden ja pilojen vuoksi. Muuten osattiin kyllä olla pelokasta ja kateellista väkeä, kuten kunnon kansan kuului, mutta näätäisten lähellä lähti moni hartaampi mies ja emäntä hyvissä ajoin tyystin muualle, kun muuten olisi käynyt liikaa sydämen päälle ja hermovoima mennyt ilakoinnista huonoksi.

Monenlaista kurittomuutta harrastettiin; joku laittoi pöllön laatikkoon ja väitti sitä kissaksi, puki sille vielä villasukat että joku hyväntahtoinen ottaisi todesta, joku toinen taas laittoi sikupaskaa pannumyssyn alle ja huuteli että "tulkeepas pojat ottamaan kaffetta". Kaikkein pahin rienaus oli kuitenkin kauransyyttäjä, eikä sen toimista päästy koskaan täyteen selvyyteen.

Kauransyyttäjällä oli aina mukana maitolaatikosta tehty kärri, jossa oli vanhat varrasleivät pyörinä. Kuormana oli pelkkiä voipaperimöttösiä, mutta niitä kiskoessa se aina valitti minkä kerkesi että painavia ovat. Lapsikin ymmärsi että keveitä niiden on oltava ja kaikkia suututti, jopa imeväisille tuli närästystä. Ja olipa kauriainen laittanut kiusallaan sokeripihdit itselleen korviksi ja sokerinokareet hampaiksi että kaikille tulisi vielä enemmän mielipahaa sen irvokkaasta touhusta.

Varsinaisena leipätyönään kauransyyttäjä tietenkin kulki syyttelemässä kauroja kaikenlaisesta; pellot kävi haukkumassa, leipiä epäilemässä ja jopa hevosen suusta kävi viimeiset herjat heittämässä ennenkuin kaura katosi hevosen mahaan. Joskus asettui vielä hevosen allekin makuulle, naukui kuin kissa ja polki jaloillaan kauroja vielä hevosen mahastakin, väittäen että eivät muuten sula kun huonoja ovat. Silloin kyllä miehissä mietittiin että mitä tässä enää voi syödä.