Tyräsoudut

Petsamon seudulla pidettiin entisaikoihin tunnetut korpunpolkiaiset ja Liesjärvelläkin veistettiin retikasta venettä kolmen päivän kilvassa, mutta Tyrväisissä oli siihen aikaan parhaat pidot ja soudut joka vuosi. Tyrvään tyräsouduissa oli tavoitteena, paitsi ottaa miehestä mittaa, myös antaa kostean rämeilman ja reippaan voimailun yhdistettynä hervottomaan juopumukseen ja kuivalihaan tehdä ihmeitä jos jonkinlaisille tyrille. Sanottiin että lähtisi siinä samassa tyrä taikka brookkuna eli trussikka niin nivusesta kuin navasta ja miksei niskasta tai korvan takaakin, jos kävisi koitoksen läpi perinteisin menoin.

Olin koittanut ottaa osaa jo useampana vuotena, kerran jopa kirkonmieheksi puettuna, mutta karsinnassa aina sanottiin että ei minulla mitään tyrää ole ja vaikka olisikin niin siitä ei mahtaisi kukaan ottaa selkoa kun olin liikalihava ja muutenkin vaivainen monesta kohtaa. Minulla oli kuitenkin raivoisa vimma ohjastaa, ajattaa ja kyyditä erilaisilla menopeleillä juovuksissa ja terveyden nimissä, joten eräänä vuonna keksittiin naapurin Iiron kanssa yhteistuumin oiva metku jolla saataisiin kilpamiestä petkutettua ja silläkurin kilpapassi eli tevliikki haltuun.

Iiro oli ollut mukana jo monena vuonna, olihan miehessä enemmän tyrää kuin vanhassa mullissa, mutta tällä kertaa soudettaisiin parisoutua ja minä olevinaan Iiron eukkona. Hameväkeä ei nähkääs siveyssyistä tutkittu niin tarkasti tyrän toteamiseksi kuin miestä katsottiin, joten piti saada vain mekon alle jotakin tyräntapaista kopeloitavaksi ja tevliikki tulisi sitä myöten helpolla.

Eukoksi minua tehtiin kokonaisena nyljetyllä siannahalla, josta pantiin vielä eräs silavalla täytetty osa juuri navan kohdalle tyrän virkaa toimittamaan. Taikka niin oli järkeilty, mutta edellisyönä meille selvisi että sikunahkaa oli vaikea pukea ylle, varsinkin kun oli lihavasta miehestä kysymys. Niinpä Iiro joutui palkeilla pullistamaan nahkaa ja minä sillä aikaa kieriskellä muikuissa jotta saataisiin nahka väljäksi ja mies liukkaaksi. Nahka tietysti vielä otti ja karkasi monta kertaa ja minä sitä jahtasin alasti ja muikusta liukkaana niin että kaaduinkin vielä vähän väliä siellä tienristissä missä oli tämä käytännöllinen puoli suunnitelmasta muistettu äkisti keskellä yötä.

Lopulta nahka saatiin minulla vyötäisille ja silläkurin ulkomuotokin tuli eukkomaiseksi kun kaikki lihat nousivat joko rinnuksille taikka laskivat kaationrajaan, kumpi nyt lähempänä oli siinä kohtaa ihmistä. Henkeä oli vaikea saada ja mahtoi se härski muikunrasvakin tehdä jotakin harmillisia huuruja, niin että en ollut enää ihan järjissäpäin kun kilpapäivän aamu koitti.

Tyräsouduissa oli se erityisen raskasta että niitä ei soudettu vedessä vaan rämeellä rahkan päällä, toki välillä saattoi tulla pieniä lampia tai muista kosteampia kohtia vastaan. Meillä oli veneessä pöllöhaavi mukana, kun tarina kertoi että niiltä seuduilta saattoi saada hyvää suopöllöä hiukopalaksi, mutta iltaa kohden sieluni oli käynyt rasituksesta ja sikapuvusta niin raskaaksi että uskoin Iiron aikovan tappaa minut sillä haavilla ja siksi se oli alunperinkin ottanut koko kapineen mukaan. Niinpä päätin kesken kilvan karata ja olin muutenkin silloin sitä mieltä että ihmisen on parempi elää luonnon antimilla, joten vietin Iiron eksytettyäni useamman kuukauden elukan elämää sillä Tyrvääläisellä rämeellä.

Syksyn saadessa oli sikapuku jo virttynyt ja omat lihani samalla huvenneet niin paljon että minulla pääsi paha veri pois päästä ja järjenjuoksusta tuli silläkurin luontevampaa. Päätin alkaa elää jälleen ihmisiksi ja luopua sikunahkasta, mutta ikäväkseni huomasin että minulle oli kasvanut ihan kunnollinen tyrä siinä hommassa ja kotipuolessa oli lumikko tehnyt välikatosta ihan pientä putua ja papanaa kun oli torppa niin pitkään kylmänä. Iiro totesi minulle palatessani että kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja nauroi aika tavalla. Siitä tulikin ihan tunnettu sananparsi aikaa myötä.

Elukanwimmaus

Se joka tieten wimmastuttaa järjettömän luontokappaleen, tahi saa sen esittämään pilkallisia ilweitä, sopimatonta haureutta tai muuta sellaista ruokotonta tointa joka edestuo talonwäelle häpeää tahi muuten rikkoo talon rauhaa ja sopua, syytettäköön elikonwimmauksesta ja rankaistakoon wimmatun elikon isännän läsnäollessa teilipyörällä, tahi isännän näin toiwoessa muutoin runtelemalla neljästä jäsenestä enintään kolme, mutta wähintään kaksi, niin että waiwa on rampauttawa jokaisen jäsenen tykönä.

-Lapuan hiippakunnan järjestysmääräykset ajomiehille ja lampureille

Entisaikaan kaikenlaisen hillittömyyden, sadattelun, hullunkurisen temppuilun ja haltioituneen tanssahtelun tai muun hurmioituneen liikehdinnän katsottiin olevan piruntouhua tai vähintään huonotapaisuudesta johtuvaa hermoheikkoutta, eikä sitä katsottu suopeasti milloinkaan, koska maailmassa oli siihen aikaan paljon kostonhimoa.

Samaa pidettiin totena myös eläimillä yhtälailla. Jos esimerkiksi kala aikoi suutaan vitsikkäästi tai vaikutti suhtautuvan jotenkin muuten huumorimielellä satimeen joutumiseen, oli vanhoilla kalamiehillä tapana veistää sille narrinhattu ja panna takaisin veteen kuritukseksi muille veden antimille, että oppisivat olemaan. Myös kukoilla ja aaseilla oli toisinaan tapana hieman hullutella ihan luonnostaan, mutta monessa metkussa oli ihminen takana - yleensä kateuden tai juoppouden vuoksi.

Lapualainen vippaus oli tunnettu metku jolla saatiin pahaa verta naapuritaloon; siinä käytettiin talon omaa vuohipukkia apumiehenä kuttujen vimmastuttamisessa siten että varsinainen syntipukki, niin kuin sanottiin, kuuluikin talon omiin elikoihin, eikä vimmasmiestä voitu saada verekseltään käräjille vastaamaan tekosistaan. Yksinkertaisimmillaan vippauksessa tarjottiin yön turvin etikassa kastettua suolaheinää pukille, useampana yönä, niin että sen suu kävi kitkeräksi ja happamaksi aikaa myöten.

Hapannut pukki tapasi irvistellä ja lipoa kielellä kaiken aikaa ja kutut tietysti ottivat siitä mallia kun halusivat tehdä sille mieliksi. Niinpä koko katras näytteli hampaitaan ja roikotteli kieltään kuin lauma heikkomielisiä, jos touhuun ei osattu puuttua ajoissa. Kilit tietysti omaksuivat tämän huonon tavan jo nuorina, eikä toisinaan talon kunniaa pelastanut muu kuin elikoiden joukkoteurastus.

Toisinaan oli tapana liimata pukille vielä knallihattu päähän, niin että isännän ei auttanut kuin päättää pitääkö knallihattuisen pukin vai kaljun pukin nurmella irvistelemässä. Yllättävän monet pitivät mieluummin knallin ja saattoivat vielä laittaa monokkelinkin, koska siihen aikaan herrasmiehille annettiin paljon anteeksi verraten rahvaampaan väkeen.

Punkkirukki

Entisaikaan käytettiin paljon kaikenlaisia tarvekaluja sekä aineksia joita todettiin jo silloin käytetyn ennenvanhaan, olihan maailmassa paljon tylsämielisyyttä siihen aikaan. Eräs Myllyniemen Iivarikin kävi aina kippaamassa kaikki potaattinsa kaivoon ja huusi että "kups kalat konttiin", nauraen samalla ja nakkeli perunoilla jos joku yritti estää. Siitä entisajan läsnäolosta ihmiset tiesivät elävänsä edelleen ennenvanhassa ja osasivat siksi käyttäytyä sopivalla arvokkuudella, paitsi ehkä Iivari ja muutama muu.

Erilaiset jouset, holkit ja kalvot olivat kuitenkin siihen aikaan hienoja teknoloogeja, joten niitä käytettiin erilaisissa kojeissa ja tilanteissa suurella ylpeydellä. Monilla oli kaffepannussa vislausholkkia ja jos jonkinlaista jousta ovenkamarassa, mutta kaikenlaisia kalvoja pidettiin erityisen kehittyneinä värkkeinä, missä tahansa niitä tavattiinkin. Sanottiin että kalvoton talo on kelvoton talo.

Joskus niillä oli jokin järkiperäinen tarkoitus, kuten olla osana kaasulamppua tai jotakin muuta aparaattia. Toisinaan niitä taasen pidettiin esimerkiksi kuunvaloa siivilöimässä ikkunalla tai sitten niillä pyrittiin ohjailemaan kateutta naapurin puolelta kohti omaa taloa, sijoittelemalla pitimiin pingotettuja kalvoja pylväisiin pihamaalle ikäänkuin peileiksi taikka satimiksi.

Valmistusaineesta riippuen eri kalvoilla uskottiin olevan erilaisia ominaisuuksia ja niistä pyrittiin ottamaan selkoa ainakin Porvoon poikalyseon vintillä toimineessa tutkumushuoneessa. Pistoraalikalvoa pidettiin kuitenkin yleisesti parhaana. Se oli ohutta ja läpikuultavaa, mutta sopivan sameaa niin että siitä sai selvää. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut kaikilla varaa, joten kalan uimarakoista ja muidenkin elukoiden ruhonosista tehtiin väärennöksiä joita myytiin halvalla ja miksei torillakin.

Aitoa pistoraalia saatiin puutiaisesta, eli veripunkista taikka mehtärussakasta, niin kuin Lammilla sanottiin. Punkkien keräämisessä oli aikamoinen urakka, sillä yhteen puolikalvoon meni vänkärinmitta hyvää punkkia ja koko krossiin tarvittiin jo reilut puolitoista rostikkaa. Punkkien pyytämisestä vastasi aina asiaan vihkiytynyt pyyntimies, eli krysmanni, joka tiesi parhaat apajat ja hallitsi parhaat konstit. Hänellä taasen oli houkuttimina taikka keruumiehinä koko kopla oppipoikia, eli festinkareita, joista parhaimmat saattoivat jonain päivänä painaa krysmannin suikan omaan päähänsä.

Raaka-aineen kerääminen ei yksin riittänyt, sillä punkeista saatiin kalvoa vasta hyvin hienostuneen jalostusmenetelmän kautta. Elävät punkit piti kiinnittää huolellisesti vieretysten kalvokoneen eli punkkirukin rissaan, jossa ne joutuivat vuorotusten törkityksi tärkätyllä minkinkarvalla, puhalletuksi nauriskellarin hajuisella ilmalla ja painetuksi vasten toisessa rissassa pyörivää makulatuuripaperia.

Lopulta, noin viikon kuluttua, aluspaperista liotettiin miedossa tärpättiliemessä irti valmista kalvoa, jolla sitten kuivaamiseen jäljestä voitiin tehdä kaikenlaisia kalvoasioita. Tehtaan väellä oli tapana myös juhlistaa työnsä hedelmää pitämällä paukkajaiset, joissa oli nimensä mukaisesti tapana tanssia vimmatusti loppuun käytettyjen punkkien päällä puukengät jalassa, niin että napse kävi.

Murtomaapaini

Kerran minun piti lähteä Kurikkaan, mutta päädyinkin Ameriikkaan. Siihen aikaan oli tapana ottaa aina hieman matkantekijäistä, eli reissumyönnikkää, mutta monesti jos otti liikaa saattoikin päätyä ihan vika paikkaan. Muistan yrittäneeni juovuksissa kiivetä Houtskarin kirkon katolle, mutta seuraavaksi olinkin jo laivassa valtamerellä, ilman piljettiä tietysti.

Onni oli sen verran myötä että pääsin perille asti ilman että heitettiin mereen, mutta maissa piti keksiä jotakin teelinkiä elannon turvaamiseksi, eihän minulla ollut taskussa kuin vanhoja vekseleitä ja ongenkoho. Ei auttanut kuin varastaa hattu että pääsi hattu kourassa kyselemään toimea hengenpitimiksi.

Mehtähommiin pitivät liian lihavana ja sanoivat muutenkin vastenmieliseksi, eivätkä kyyppariksikaan ottaneet kun oli kuulemma liikaa juopon näköä. Meinasin alkaa jo hattuvarkaaksi, koska siinä toimessa olin jo kunnostautunut, mutta onneksi pääsin kiinni mehtäkraatarin eli hirvakon pestiin. Niillä main oli nähkääs paljon hienoja herroja jahtimiehinä, joten jonkun oli siistittävä elukoita edustavaan kuntoon että kelpasi herroille riistaksi.

Nukuin päivät laavussa tai kuraojassa ja yöt hiiviskelin hirviä parturoimassa, mäyriä kylvettämässä, peuroja vahaamassa ja mitälie ameriikanriekkoja hajustamassa. Minulla oli niissä hommissa apumiehenä ja työtoverina eräs puolalainen Jaakuppi, joka oli hirveän mukava mies vaikka ei juuri muuta sanonut kuin "taataa" ja "otsotsii".

Ei mennyt kauaakaan kun me Jaakupin kanssa keksimme alkaa pitää näytöksiä hienostuneille hirvimiehille ikäänkuin lisätienestinä. Kehittelimme yhdessä murtomaapainille säännöt ja keksimme hurjat tarinat omista juuristamme herroja kauhistuttamaan. Minä olin olevinaan villi siperialainen kurkipoika Anatoli ja Jaakuppi oli mukamas rämeellä varttunut sokea käärmemies Viktor. Näissä karaktääreissä vietimme harjoituksen vuoksi aikaa muutenkin ja kävimme myös seuroissa pelottelemassa herraskaista väkeä.

Murtomaapainissa oli ajatuksena käyttää maastoa edukseen vastustajan kukistamiseksi. Sai tunkea sammalta toisen suuhun ja korviin, piiskata risuilla ja runnoa kantoa vasten, sai heittää sumakkia kasvoille ja valmistella myös etukäteen erinäisiä ansoja johon vastapuoli saattoi langeta. Kerrankin jäin pahasti kiinni teerikiuluun kintustani ja Jaakuppi paiskoi minua avutonta elävällä majavalla pitkin poskia ja selkää niin että karvat pöllysi. Ainoastaan silmiin ei saanut tunkea mitään nyrkkiä pienempää, paitsi käpyjä tietyissä erityistilanteissa.

Lopulta minun lupaava painijanurani katkesi siihen kun Jaakuppi mulahti suonsilmään pää edellä, eikä sitä enää kuulunut ylös vaikka melkein koko iltapäivä varrottiin herrojen kanssa. Sen perästä en ole lyönyt painiksi kertaakaan rahan vuoksi, vaikka on minulla tietysti vanha painipukuni komerossa kaiken varalta, sehän kun käy hyvin myös rippijuhliin ja vastaaviin.

Pirunpeipot

Harva tietää ja vielä harvempi kehtaa myöntää tietävänsä miten aitoa tai ehkä paremmin nykyaitoa purppuraa tehdään. Toinen asia, josta on aika vähän tietämystä on ratatyöläisten elämä ennenvanhaan. Nämä uutterat miehet pitivät junarataa kunnossa päivin ja öin että herrat ja miksei tukkipuutkin saivat ajella höyryveturin perässä ympäriinsä joko hienoja tapaamisia käymässä tai rakennustarpeena olemassa. Tätä jälkimmäistä tekivät lähinnä tukkipuut.

Ratamiehen, eli pankkarin taikka vääksmannin palkkio ei yksinään ollut kummoinen, joskus palkaksi tarjottiin vain puoli kappaa mannikkaryyniä päivässä ja lupaus siitä että ei lyödä lujaa jos jostain syystä joutuu hakatuksi. Niinpä nämä ahkerat väkkärit eli vänstuukarit olivat aikain kanssa keksineet elannokseen uuden tavan tehdä purppuraa, eikä sitä juurikaan tehty simpukoista enää sen jäljestä.

Ihan ensiksi piti panna useampi väänikkä takkirautaa raiteille poikittain jotta junasta putoilisi hyvää lantasalpietaria kun oikein täristi yliajossa. Pudonneita nokareita kerättiin sitten vähin äänin, usein eläimeksi tai hienoksi rouvaksi tekeytyneenä. Kun tarveainetta oli saatu kylliksi oli aika viedä lasti salassa talleille, hevosten kaukaloon pantavaksi. Tämä pidettiin tietysti visusti salassa hevosmiehiltä, koska saastunutta vettä saaneet hevoset alkoivat monesti hiiviskellä laukkaamisen sijaan ja ilkeyttään patistaa lampaita juoksemaan seinään niin että oli henki pois.

Varsinaisena tavoitteena ei ollut kuitenkaan tehdä kiusaa lampaille hiipivillä hevosilla vaan kerätä siementä saastuneista hevosista. Yön turvin taitava vänstuukari kävi ämpärin kanssa läpi kaikki orhit ja lypsi niistä siemenen talteen. Siitäkään ei tosin saatu purppuraa ihan suorilta käsin, mutta oltiin paljon lähempänä tavoitetta. Nimittäin tällaisella erityisen jalostuneella hevosensiemenellä voitiin ikäänkuin pölyttää karviaisia, niin että niihin tulevat siemenet tuottaisivat orhiaispensaita joista saataisiin seuraavana suvena orhiaismarjaa.

Oli nähkääs huomattu että sianpaskasta tulee täydellisen purppuraista jos rehuun pannaan orhiaismarjaa, niinpä väkkärikoplalla oli aina sopimussikala tätä tarkoitusperää varten. Ratamiehet saivat purppuransa ja sikalan isäntä osuutensa, mutta tässä toiminnassa oli omat riskinsä. On tosiasia että purppurakikkare ei saanut joutua tilhen suuhun missään tapauksessa ja tilhet kyllä söivät sen heti jos vain pääsivät apajille. Jos näin pääsi käymään niin niiden tilhien poikueista ei tullutkaan tilhiä vaan muotopuolia pirunpeippoja.

Nämä pirulaiset eivät onneksi kykene saamaan omia poikueitaan, mutta ovat riesana monen vuoden ajan. Ovat niin häijyjä ja rumia että ihan sydäntä kylmää jos niitä joutuu näkemään. Istuskelevat räystäillä myhäilemässä ja heti huomaa että niillä on pahat mielessä. Pirulaiset ovat tietysti vielä niin ovelia että kukaan ei tiedä mitä koiruuksia ne oikeastaan tekevät, mutta näkee jo nokan asennosta että kaikki ei ole kunnossa. Luulen että ainakin kerran laittoivat meillä märkiä lehtiä kuistille niin että mummo melkein kaatui ja siitä sydämistyneenä löi minua ja velipoikaa virsikirjalla pitkin korvia, niin että luulivat meitä sikotautisiksi kylällä perästäpäin.

Parturinhammas

Ihmisen elämään kuuluu monenlaisten hampaiden ilmestyminen, aina vähän tarpeen mukaan. Ihan ensiksi tulee kiusahampaat imettäjän riesaksi; myöhemmin tulee tietysti parkuhampaat, pelkurinhampaat ja monet muut ennen pysyväisiä hampaita, vaikka ennenvanhaan ne pysyvätkin putosivat usein hakatessa pois, koska maailmassa oli silloin paljon väkivaltaa.

Pysyväisistä hampaista kaikille ovat tuttuja ainakin pulla-, nauris-, simpukka- ja messinkihampaat, mutta parturinhampaan on luoja tarkoittanut puhkeavaksi vain partureille. Joskus sitä tavataan myös lampureilla ja värssymiehillä, mutta metsurilla se alkaa olla jo ihan väärässä suussa. Parturinhampaalla on nähkääs musta juuri aivossa asti, eikä sitä ole tarkoitettu kenen tahansa eväitä jauhamaan.

Monesti pahantekijällä arveltiinkin olevan vääristä syistä puhjennut parturinhammas, joka sai ihmisen käyttäytymään keljusti kun ei päässyt toteuttamaan luontoaan. Tihutöistä tavattuja lurjuksia pyrittiin siksi parantamaan joko pakottamalla parturin ammattiin tai yrittämällä löytää ja poistaa kyseinen hammas. Sen olemassaolo piti kuitenkin aina todistaa, sillä monilla oli huonoja kokemuksia siitä kun hunsvotille annetaan partaveitsi käteen pienen hakkaamisen jälkeen ihan vain arvailun perusteella.

Ensiksi koitettiin huijata sitä puhumaan, parturinhammas oli näet luonteeltaan rikkiviisas. Esitettiin arvoituksia joihin paikallaolijat vastasivat tahallaan väärin ja yksi kuulosteli lehmänsarvella josko hammas kuiskaisi oikean vastauksen kun ei kestänyt enää kuulla muiden typeryyttä. Tämä konsti ei läheskään aina toiminut, sillä parturit ovat perillä kaikenlaisista metkuista juuri hampaansa takia.

Seuraavaksi yritettiin yleensä saada sitä nukahtamaan oopiumilla koska silloin se saattaisi puhua ohi suunsa, taikka oikeastaan isäntänsä suun, koska siihen aikaan oli paljon petturuutta ja asetelma oli muutenkin aika erikoinen koska hampaalla ei ole tietenkään omaa suuta. Viimekädessä kastettiin ruokopilliä tinnerissä ja käytiin sillä kaikki hampaat läpi, sanottiin että siitä kuuluisi saukon haukotusta muistuttava ääni jos osuisi kohdalle.

Pastoriini

Nykyään ihmisillä on monenlaisia vaivoja, mutta niihin ei osata ottaa lääkettä ja rohtoa, kuten ennenvanhaan osattiin. Pystyvät miehetkin jäävät savotalta pois vaikkapa yskän tai kolotuksen vuoksi ja pysyvät kodeissaan katsomassa filminauhoja tai iskemässä korttia. Vähäväkiset ja hermovaivaiset saattavat elää tänä päivänä pelkällä köyhäinavulla ja viettää päivänsä haistellen polkupyörien satuloita tai muulla tavoin toteuttaen huonoa elämää, vaikka oikeanlaisilla pulvereilla tai tinktuuroilla voitaisiin heidänkin kunnollisuutensa palauttaa helposti.

Ennen annettiin pervitiiniä heikotukseen ja oopiumia pakotukseen, paloviinaa keljutukseen ja eetteriä kaikkinaiseen huonotapaisuuteen ja kurittomuuteen. Sielunmurheeseen, piruntauteihin, haureuteen ja pelivimmaan annettiin monesti pastoriinia, jos ei ollut mahdollista käyttää elävää pastoria sielunpaimenena. Samaten jos joku oli niin jumalaton ettei huolinut siunausta, voitiin hänen kahviaan tai ruokiaan terästää pastoriinilla salassa.

Pastoriinin valmistus oli vain harvoilla apoteekkereilla tiedossa, mutta minä satuin kerran oppimaan sen taidon ollessani työssä rohdoskaupan purnukkapoikana. Raaka-aineeksi tarvittiin kuivunut pastori, joka jauhettiin myllyssä pulveriksi. Ensiksi pulverista uutettiin viinaanmenevä osa pois pirtulla, jotta jäljelle jäisi vain raitista pastoria. Seuraavaksi pulveri kuivattiin uudelleen ja töpöteltiin korttipakalla, jotta saatiin peluriosa poimittua korttien väliin.

Kolmannessa vaiheessa tarvittiin nuorta, naimatonta naista, mutta siitä en ilkeä puhua enempää. Sanottakoon kuitenkin että sanonta "pieretti niin että pastori pölisi" juontaa juurensa tästä työvaiheesta. Viimein oli jäljellä melkolailla puhdasta pastoriinia, mutta sitäkin jouduttiin vielä pölistelemään aika tavalla, jotta saatiin taivasta kohti hakeutuva osa pyydystettyä eräänlaisella haavilla ja tuonelaan pyrivä, raskaampi pulveri poistettua ja myytyä saksaan helvetiinin valmistusta varten.

Pastoriinissa oli vähän raaka-aineesta riippuen aika tavalla hurskautta, joten sen kanssa oli oltava tarkkana. Minullehan kävi vähän huonosti sen kanssa kerran kun apoteekkerin ohjeessa puhuttiin kahvilusikallisesta ja minä luulin että siinä luki kapallinen, koska siihen aikaan oli paljon lukutaidottomuutta. Oli aika työ sekoittaa kapallinen pulveria kupilliseen vettä, mutta silloin oli tapana myös tehdä työtä käskettyä.

Seuraavien viikkojen aikana luulin olevani maaherra. Lisäksi kosin pöllöä, tein piestä ja sanomalehdistä asuinkelpoisen majan, sekä poltin yhden sahan ja useamman veneen. Sielunmurhe kyllä lähti, mutta niin lähti myös talo ja melkein henki kun muut kylänmiehet laittoivat minut myllynkiven kanssa kaivoon.

Pernajaiset

Pälkäneellä olivat ennenvanhaan hyvinkin sitä mieltä että perinteitä pitää vaalia ja tietysti kotieläimiä myös, koska ei se kirnuvoi puussa kasva, saati villat. Tosin puuvilla kasvaa, mutta sitä pidettiin aika yleisesti pirunkarvana, koska siihen aikaan oli sekä paljon hurskautta että monenlaisia piruntouhuja.

Iso osa perinnettä oli jokavuotiset pernajaiset, joihin jokainen kantoi kortensa, paitsi heikkomieliset tai muuten vähäväkiset ihmiset. Heillekin oli tietysti varattu oma osansa, taikka teelinkinsä, niinkuin sanottiin. Heidät passitettiin pernajaisehtoona eli pernikkäisenä erityiseen kaukaloon jonka päällä oli liikuteltava tanssilava ja heille annettiin pitkät pätkät olkia ajanpuhteeksi ja joskus myös lasinpaloja tai kuminkappaleita leikkikaluiksi, koska silläkurin uskottiin tulevan myönnikkäistä heinämiehille.

Varsinaiset pidot alkoivat aamusta, mutta tapana oli edeltävään yöaikaan parkua ja sadatella kaukaloon teljettyjä tylsämieliä. Torpparit varsinkin kilvoittelivat siinä että kenen tuvasta kuuluu kovin poru ja monesti joka torpasta laitettiin vanhin poika kurkkimaan akkunoista ja avaimenrei'istä että mahtaako naapurin väki kiristellä hampaitaan pimeässä pirtissä niin kuin jumalisen väen kuuluu, vai pitävätkö elämää vain näön vuoksi.

Heti aamusta kylänväki lähti hartaissa tunnelmissa pernikönhakuun eli pernuumatkalle. Yksi tytär oli aina valittuna pernikönmorsioksi ja puettu pelkkiin nokkosiin ja risuihin nöyryyden merkkinä. Vanhat muijat kulkivat perässä vihmoen tärpätillä ja lukivat siinä kulkiessaan että "kene ylkä maas' on märän, kuka nais sen kurjan härän".

Pernikkö oli nähkääs kylän laihoin, vääräkoipisin ja muutoin kelvottomin sonnivasikka, joka oli tapana surmata petkeleellä paria, kolmea kuuta aiemmin. Sen annettiin olla matalassa haudassa myllyn takana, kunnes se oli pernajaisaamuksi hapannut sopivasti ja silloin se kaivettiin esille juhlamenoja varten.

Pernikkö ja morsio pantiin saman lakanan sisään ja heitä kannettiin kirkolle yhtä kyytiä. Kirkkoon ei kuitenkaan tohdittu mennä sisälle, vaan kolmen kierroksen jäljestä mentiin tanssilavalle, jonka alle vajaamieliset oli edellisehtoona teljetty. Morsion tuli tanssittaa pernikköä lavalla villisti ja hurjasti, niin että siitä putosi palasia pitkin poikin, samalla kun yleisö polki puukengillä lavanreunaa ja hakkasi kattiloita jotta saataisiin oikein paha ääni aikaiseksi.

Siinä vaiheessa kun pernikkö romahti lopullisesti oli muidenkin sopivaa osallistua. Ihmiset polkivat palasia jaloillaan kunnes koko ruho oli muuttunut hurmeeksi ja pelkät luut oli jäljellä. Luut kerättiin kyllä talteen, mutta rustot olivat tärkeämpi löytö. Seuraavaksi nimittäin lavan alle kätketyt kahjot ja joutomieliset paljastettiin rustonheittoa varten; joka rustonpala singottiin heitä kohden ja toivottiin että osuisi oikein kunnolla, niin että napsahtaa. Kukaan ei ihan varmaksi muistanut miksi näin tehtiin, mutta usein otaksuttiin että rustonheitto lisää myönnikästä heittäjälle ja hermovoimaa sille johon osuu.

Perstuntuma

Minä satun nimittäin tietämään mistä tulee sanonta perstuntuma. Nähkääs kerran eräällä reissullani tapasin perin kummallisen joutomiehen, jolla oli hyvin erikoinen taito. Kylillä puhuttiin että se ukko osaa paljastaa salaisuuksia mistä tahansa esineestä, jos vain ensin istuu kyseisen kapineen päälle. Silläkurin siitä oli kulkumies tullut alunperinkin, kun ei kehdannut katsella aina samoja saloja omasta kiikkutuolistaan ja kaikki lähialueen kannot ja kivetkin oli tullut jo nähtyä moneen otteeseen, ainakin salaisuuspuolelta.

Ukon oli aina tietysti otettava housut pois ja istuttava maahan perspaljaaltaan jos ei mielinyt saada ilmestyksiä omista housuistaan, taikka kalsongeista. Toisinaan se istui kyllä myös leivosten tai vastaavien nisujen ja kaakkujen päällä, koska ne eivät ole esineitä vaan enemmänkin syömisiä tai jonkinlaisia haukkapaloja, joten ilmestysturva löytyi sitä kautta. Samaa peliä täytyi pitää myös silloin jos vartavasten halusi nähdä salaisuuksia, koska eihän kunnollista perstuntumaa voi saada housun läpi.

Monesti kyseisen kulku-ukon kykyä hyödynnettiinkin ennemmin siinä tarkoituksessa että saataisiin tietää voiko jotakuta asiaa pitää esineenä, eikä niinkään salaisuuksien urkkimiseen koska maailmassa oli muutenkin paljon salamyhkäisyyttä siihen aikaan. Lisäksi moni kiinnostava esine oli varmasti myös jollain tapaa liian arvokas kulkurin takamukseen laitettavaksi, tiedä häntä. Yksi häntä josta ei tosiaan saatu tietoa oli erään lehmän häntä. Minä nimittäin kerran ryhdyin lehmää esineellistämään ja sitä olen saanut kyllä katua monet kerrat ja saanut myös ympäri korvia niin että otsaluu soi kuin kello pitkän aikaa.

Kaikesta kuuluisuudesta huolimatta perstuntumaisen kulkumiehen lopullisesta kohtalosta liikkuu tänä päivänä useampia turinoita, eikä kukaan tiedä mikä niistä on tosi; joku väittää että se istui vahingossa virsikirjan päälle ja menetti järkensä siinä samassa, toiset taas sanovat että vouti pakotti istumaan kirkontornin päälle todistaakseen jonkinlaisen väittämän ja siinä touhussa kävi huonosti. Minä kyllä itse uskon siihen juttuun mitä Hankasalmella puhutaan, että ukko yritti yhdistää oman perstuntumansa erään Hukkasen Topin kuuluisan näppituntuman kanssa, suuremman tietämyksen toivossa, ja siinä sitten kävi ylpeys lankeemuksen edellä.

Nebulaattori

Minä en Helsingistä paljoa tiedä enkä välitäkään tietää, mutta sen verran kuitenkin että siellä toimi aikanaan esoteeristen herrasmiesten hengentieteen seura, joka oli kuuluisa Tuusulassa asti, miksei Paraisillakin. Seuran jäseneksi pääsi vain jos oli komeat viikset ja taskukello, sekä tietysti jonkinlaista tietomiehen vikaa myös, niinkuin monilla oli siihen aikaan - meilläkin suntio osasi ihan ulkolukua mustan raamatun ja torpparitkin pitivät messua metsässä aina uudenkuun aikaan jos oli hyvät ilmat.

Erityinen kiinnostuksen ja kateuden kohde oli viiksien lisäksi nebulaattori, jollaisen seuran huhuttiin hankkineen idän kaukomailta tai ehkä Lemuriasta omiin tarpeisiinsa. Toki komeat viikset, piiput ja hatut herättivät usein enemmän kademieltä kuin tuo ihmekoje, varsinkin kun seura painoi omaa almanakkaa ihan vain hameväen mieliksi. Siinä oli kuvattuna seuran miestä painipuvuissa milloin sarkofaagin päällä, milloin hiidenkirnussa tai itämaisen epäjumalan kanssa kättä paiskaamassa. Niitä almanakkoja löydettiin joskus jopa pappien rouvilta ja miksei itse pastoreiltakin, eikä hengenmiestä piestäessä voi koskaan olla varma meneekö taivaspaikka siinä samassa, joten tilanne oli aina kiusallinen.

Vaikka vahattuja viiksiä ja painipukuja aina hieman vähäteltiin kateuttamme, oli oman nebulaattorin puute kova paikka monelle pienemmän kylän salaseuralle. Meilläkin oli Paraisilla muutoin aika kovan luokan okkultismia arkielämässä; joka pojalla oli muumiojauhetta tai vähintään ruumisrasvaa kukkarossa, kylän ukoilla oli besoaaria ja kutistettua päätä kaapit pullollaan, jopa apinansikiötä sai ostaa tämän tästä siirtomaatavarakaupasta.

Kerran kuitenkin sattui niin että yksi leipurin apupoika kehui nähneensä Forssan reissulla tarkoin varjellut piirustukset nebulaattorin tekoon, mukamas lojuivat jossakin vintillä ja siellä paskalla ollessaan oli opetellut ne etu- ja takaperin, niin että rakentaisi ihmeaparaatin vaikka juovuksissa ja ilman käsiä. Me muut suostuimme hankkimaan tarvekaluja ja -aineita, mutta samalla osa rakensi jo pieksäntäriukua kaiken varalta, niin päästäisiin heti tositoimiin jos paakari laskisikin luikuria.

Nebulaattorin aihioksi tuli vanha veivimallinen makkarakone, joka piti kuulemma pestä karitsanveressä samalla kuin nuoret naimattomat naiset vihmoivat sitä pajunvitsoilla ja vähän yleisesti tanssahtelivat. Lisäksi siihen tuli läkkipellistä iso tuutti, sekä sisuskaluihin jonkinmoinen tulus. Kun aparaatti oli valmis, paakari kehui että nyt tarvitaan muumiopulveria niin pirusti että alkaa jo faaraonpieru tuntua ilmassa kun se koko määrä lyödään samaan tuuttiin kertaheitolla.

Teimme työtä käskettyä ja ohje kuului kääntää kampea niin että pöllyää oikein kunnolla. Leipuripoika karjui ja polki puukengällä tahtia kun me miehissä veivattiin niin että höyry nousi selästä ja hampaita kiristeltiin kuin suuremmassakin hädässä. Sopivaksi näkemällään hetkellä paakaripoika meni torven eteen seisomaan ja riuhtaisi narusta, ja samassa aparaatti sylki kirkontornin mittaisen tulenkielekkeen ulos tuutista yhdessä hujauksessa, niin että tanner tömähti ja useampi housu kastui tai meni muuten pilalle. Samassa välähdyksessä katosi myös leipuri, eikä siitä otettu selkoa mihin mahtoi mennä koko mies, vaikka löytyi siitä läheisestä ojasta sitten perästäpäin ihan mustaksi palanut ruumis. Siitä ei oikein koskaan päästy sopuun, että oliko kyseessä se leipuripoika vaiko eräs Miettisen Usko, joten annettiin olla koko kalmon siellä omissa oloissaan.

Myrryskuu

Ennen oli tapana nähdä vuoden kulku ihan eri tavalla kuin nykyään. Myös muuten näkemisen suhteen oli useampia vaihtoehtoja, varsinkin kaikkinaisissa aparaateissa löytyi. Oli monookkelia, kakkuloita ja jopa astrolaabia herraskodeissa. Nykyään kyseeseen ja nenälle tulee lähinnä glasit jos lähdetään tarkastelemaan asioita vähän tarkemmin, eikä asioita katsota silloinkaan kovin pitkää aikaa kerrallaan koska nykyään on paljon lyhytnäköisyyttä.

Vuoden kierrossa oli näkövälineestä riippumatta monia virstanpylväitä, kuten keskitalven perkkuut, syksymällä pidettävät vimpaukset ja tietysti myös kesäiset heiniäisten hätyyttämiset ja keväämmällä myrryskuu. Myrryskuuta aloiteltiin heti kun räystäiden jääpuikoissa alkoi olla sellaista apteekkarilasin väriä ja silloin pidettiin sopivana aloittaa myyränkolojen ajatteleminen jos tarvetta olisi pohdiskella asiaa esimerkiksi tulevan kesän varalle. Muuna aikana se ei ollut sopivaa, vaikka ajateltiinhan niitä oikeasti tuon tuosta juuri siksi kun ei olisi saanut ja kammarin puolella ei paljoa muuta ajateltukaan. Maailmassa oli onneksi siihen aikaan paljon tekopyhyyttä, joten vain ääneen puhumisesta oli tapana rangaista. Heti joulunpyhien jälkeen alettiin heti tehdä monenmoisia temppuja ja ilveitä, jotta hyvällä tuurilla saataisiin joku vääräleuka puhumaan ohi suunsa.

Kraatarin Kaarlo, eli Vähä-Kalle, oli kova iskemään juttua ja helposti vietävissä kaikenlaisiin turinoihin. Tietysti juuri siksi hänelle tuli Noormarkkua myöten jos jonkinlaista vierasta ja kulkumiestä kylään ennen myrryskuuta, vaikka talo oli Lammilla. Kuka lisäsi juoksutteeseen alunaa että tulisi juustoon isot reiät ja sitten mukamas ihmetteli että mihinkäs näitä nyt voisi verrata, kuka taas oli kompastuvinaan pihamaalla ja kirosi että mikäs reikä se siinä. Menipä joku hurja jopa mahalleen makaamaan ja nylkytteli siinä toivossa aikansa että Kaarlo näkisi ikkunasta ja huutelisi että "myyr'kolloonkos se pittää lykkijä ko ei aitta auvenna". Monesti oltiin jo miehissä katolla, valmiina kaatamaan härskiä kalasoppaa savupiippuun jos sattusi pääsemään väärä sana.

Kartohvelit

Aikanaan uskottiin että josko miehellä olisi perunasta veistetyt kengät jalassa niin se mies ei voisi jäädä valheesta kiinni vaikka laskisi millaista luikuria. Siitä syystä kartohveleita himoitsi monikin ja erityisesti Haukiputaalla oli siihen aikaan paljonkin kiinnostusta puikuloisiin eli multiaisiin, koska kiiminkiläisten petkutus oli rakasta ajanvietettä sielläpäin ja sillä oli myös vähintään yhtä pitkät ja paksut perinteet kuin kujajuoksulla ja rustonheitolla.

Muuten asia oli selvää pässinlihaa, taikka lampaanpotkaa niin kuin paikalliset sanoivat, mutta kyllin isoa perunaa ei tahtonut millään löytyä kengänaihioksi vaikka joka vuosi toiveikkaana maata kaiveltiin. Lopulta asiaa alettiin selvittää kyläkäräjillä, ja kun oli huomattu että jopa kylän lyhimyksellä hukkapätkä-Huikarisella oli petollisen isot jalat, todettiin että oli väistämätöntä löytää isompaa pottua lestiin pantavaksi jos yksikään mies mielii potukaisena päästä jutustamaan kiiminkiläisille. Haukiputaalla oltiin vielä erityisen ylpeitä paikallisesta perunasta, olihan perinteinen suolattu ja etikassa kypsytetty putaalaispotaatti eli vintikkapottu kuulua koko valtakunnassa, joten jos kartohvelia tehtäisiin niin peruna pitäisi ehdottomasti olla kotomullista nostettua.

Yhtenä keväänä kyläläisten kanssa päätettiin kokeilla käytännössä vanhaa uskomusta, jonka mukaan päivänvaloa näkemättömät ihmisjätökset ovat parasta maanparannusainetta ja silläkurin voisi hyvinkin saada jalanmittasia mukuloita. Siitä vaan ei ihan heti päästy sopuun, että millä konstilla parhaiten varjeltaisiin kusia ja kikkareita päivänpaisteelta, mutta lopulta pääteltiin että paras tapa olisi varmasti haudata joku perunapeltoon kaulaa myöden niin lannoitus pääsisi heti tuoreeltaan ravitsemaan kasvua eikä pilaantuisi valossa.

Peltoon päätyi myöhemmin perunapellon päämiehenä ja Pellonpään Anttina tunnettu paikallinen isäntä Antero Mutikainen eli vähä-Antti, ei tosin ihan kokonaan omasta tahdostaan, mutta ihmisissä oli siihen aikaan paljon päättäväisyyttä eikä joukkovoimaa voi väheksyä nykyaikanakaan. Antti oli aluksi aika pahoillaan tilanteestaan eikä meinannut suostua syömään, juomaan, eikä edes puhumaan, mutta ilmojen lämmetessä  raskasmielisyys alkoi kummasti väistyä ja ruokaakin söi monen miehen edestä oikein maireana. Kesä meni mukavissa merkeissä kaikin puolin, mutta syksyä kohti mentäessä alkoi tapahtua vähän kummallisia asioita.

Puoli kylää kantoi jostain syystä kaikkea hyvää ja kaunista Antin päälle melkein päivätyönään ja huhuttiinpa nuorten naimattomien naistenkin vierailevan perunamaalla yöaikaan, eikä viitsitty edes ajatella mitä siellä tapahtuu. Moni kävi kyllä pään juttusilla ottamassa selkoa, mutta päätyi aina itsekin hemmottelemaan sitä kaiken päivää ja ihmetys sen kuin kasvoi kasvamistaan.

Viimeinen joku hoksasi että sille Antin ryökäleelle oli tietysti kasvanut perunat jalkoihin ja nyt se vetää koko kylää höplästä minkä ehtii. Arvatenkin Korholan kuuro isäntä usutettiin samantien ison auran ja vielä isomman härän kanssa kyntämään se epärehellinen pää pois pellosta eikä asiasta puhuttu enää koskaan sen jäljestä. Yhdessä sovittiin vielä sekin että jos joku vielä yrittää valmistaa kartohvelia putaanpotusta niin se haudataan perunapeltoon pää edellä heti pieksennän jälkeen. 

Parviainen

Nykyään ihmiset ovat tyystin unohtaneet monien nimien ja sanojen alkujuuren. Väki tahtoo olla nykyisin yhtä juuretonta kuin se sellainen Ameriikan erämaissa tuulen mukana kulkeva kasvipallero, paitsi että se kasvi on tavallaan hieno ja viisas. Siitä voisi moni muukin kasvi ottaa mallia ja miksei moni ihminenkin. Lampaatkin olisivat paljon kiinnostavampia jos vain pyörisivät pallerona ympäriinsä ja välillä alkaisivat yllättäen laiduntaa kun tulisi sopiva kohta ja hetki.

Kaikki sellaiset sanat kuin ihminen, hevonen, kärpänen ja maahinen tarkoittavat jonkinlaista otusta ja niin on myös kylkiäisen, kekkosen, kohtuullisen ja parviaisen laita. Kylkiäisestä olen kertonut ennenkin ja kohtuullinen on  tietysti naistenvaivoja aiheuttava olento, kekkonen taasen rakentaa monenlaisia kekkoja ympäristöön öisin.

Jossain vaiheessa kansanperimästä katosi tieto myös parviaisesta ja siitä pitäen ihmisen on ollut vaikea ymmärtää monien parvissa liikkuvien otusten edesottamuksia. Ei ymmärretä miksi linnut paskovat tiettyjen patsaiden päälle mutta tiettyjen eivät, miten mehiläiset ymmärtävät kiikuttaa mettä pesiinsä ja miksei kala välillä tahdo syödä niin millään.

Jokaisessa hyvin menestyvässä parvessa täytyy nähkääs olla parviainen matkassa, muuten menee touhu ihan lekkeripeliksi. Parviainen toimii kuitenkin aina salassa, joten sitä voi olla vaikea erottaa joukosta jos ei tiedä mitä etsiä. Lintuparviainen on yleensä hieman tärkeilevä ja sillä saattaa olla muistiinpanovälineitä mukana, hyttysparviainen on sensijaan melkolailla huomaamaton, vaikkakin sillä on yleensä knallihattu päässä jos hoksaa katsoa oikein tarkkaan.

Kerran eläessäni olen saanut silakkaparviaisen kiinni verkolla, enkä meinannut heti hoksata mitä oli tarttunut matkaan, mutta oikein tarkasti katsoessani huomasin yksi silakoista oli selvästi juovuksissa. Se yritti kyllä esittää ihan tavanomaista silakkaa vielä pitkään, mutta laitoin sen uiskentelemaan vanhaan lasiseen kurkkupurkkin ja annoin katsella miten hiilisilakkaa tehdään Houtskarin tapaan ja juttelin samalla että ei tämä vielä mitään, kohta hiillostetaan herraa oikein Paraisten mitalla jos ei ala juttu luistaa.

Aikansa purkissa pyörittyään se viimein nousi purkin reunalle ja alkoi turista pienellä äänellä. Lupasi kertoa kaiken jos kaataisin purkkiin hieman sahtia ja tarjoisin paperossia, piipusta se oli kuulemma luopunut kun se tahtoo ryvityttää liikaa. Sahti oli tietysti helppo järjestää koska siihen aikaan oli paljon juoppoutta, mutta paperossia piti lähteä hakemaan kyliltä.

Arvatenkin ryökäle oli sillä välillä kadonnut olemattomiin eikä löytynyt vaikka usutin kissoja, pässejä ja kaikkia muita joutilaita elikoita perään. En tiedä miten oli mahtanut päästä ilman käsiä ja jalkoja pakoon, mutta epäilen sen saaneen kataiselta tai haapaselta apua, olihan siinä metsä ihan likellä.

Herätysliike

Eräs kauhavalainen isäntä laittoi aikanaan alulle herätysliikkeen joka keräsi riveihinsä valtavasti jos jonkinlaista hurmosmiestä jo ensimmäisenä suvena, niin että teltta ratkesi saumoistaan kun eivät muuten sopineet kaikki sanaa kuulemaan. Toki teltassa oltiin vain päiväsaikaan ja varsinainen herätystoiminta tapahtui yöllä, onhan se siihen hommaan otollisinta aikaa.

Herätysliikkeen jäsenillä oli nimittäin sellainen uskomus että nukkuminen on sielunvihollisen tapa harhauttaa ihmisiä käyttämästä armolahjojaan ja erityisesti kuorsausta väheksyttiin lohikäärmeen henkäilynä taikka jonkinlaisena Tuonelan koiran jutusteluna. Uskon kulmakivi oli että jos ihminen herätettäisiin odottamatta kesken makeiden unien, niin saatettaisiin saada ihmekyvyt esille ja ajan kanssa jäisi unentarve kokonaan pois kun tulisi oikein hurskaaksi.

Ihmetarinoista ja väkevistä todistuksista huolimatta meitä tavallista kansaa alkoi ajan kanssa suututtaa ainainen herättely siinä määrin että päätimme tehdä lopun siitä touhusta. Herättäjillä oli nimittäin oma johtokoplansa joita kutsuttiin virallisiksi valvojiksi ja heidän väitettiin olevan aina hereillä. Valvojat joivat jatkuvasti kahvia ja olivat tietysti vähän hidasjärkisiä jatkuvan valvomisen vuoksi, joten kahvipannuun saattoi helposti sujauttaa jotakin väkevämpää sekaan.

Niinpä hyvä ystäväni Iiro suostui hönkäisemään kourallisen lipeää henkeensä että saataisiin hänelle mukamas tuberkuloosi aikaiseksi. Minä pöläytin palkeilla lipeät Iiron naamalle ja mies meni heti aika huonoksi ja siitä lähdettiin heti apoteekkiin pyytämään heroiinimikstuuraa tropiksi yskään ja pakotukseen. Apoteekkeri antoi oikein ison pullollisen ja vielä kamferitippoja kaupantekiäisiksi kun Iiro pärski verta siihen malliin että henkitoreita näytti vetävän niillä sijoillaan.

Iirolle annettiin kuitenkin piimää ja pontikkaa lääkkeeksi ja usutettiin kammariin parantelemaan oloaan, lääkeputeli sen sijaan kumottiin salassa valvojien kahvipannuun. Eipä mennyt aikaakaan kun koko poppoo makasi nurmikolla ilman minkäänlaista tolkkua, eikä heitä saatu useampaan päivään hereille vaikka muut lahkolaiset hakkasivat vimmatusti rumpua vieressä ja loppuvaiheessa hakkasivat jo toisiaankin. Lopulta siitä herättyään olivat viralliset valvojat sen verran äkeissään että muiluttivat johtajansa Ruotsin puolelle ja polttivat telttansa riettain juhlamenoin. Siitä pitäen saatiin me muutkin nukkua yömme rauhassa, paitsi mitä nyt joskus heräsimme omaan huutoomme, ihmiset eivät nähkääs siihen aikaan osanneet käsitellä tunteitaan rakentavalla tavalla ja siksi maailmassa oli paljon yöllistä kauhua.

Rampaaja

Ennenvanhaan oli partureita, mutta nykyään on lähinnä kampaajia, mahdollisesti siksi että ihmisillä ei ole juurikaan partoja, varsinkaan naisväellä. Ennen ei taasen ollut kampaajia, mutta rampaajia oli ainakin yksi joka pitäjässä.

Rampaajalle joutui usein vastoin tahtoaan, rangaistuksena pelinpidosta tai ruokottomuudesta. Moni naimaton joutui myös yöjuoksussa käynnistä ikäänkuin runollisessa mielessä rampuupenkkiin, vaikka yöjuoksussa ei tietenkään varsinaisesti juosta vaan vehdataan.

Niitäkin oli jotka rampauttivat itsensä humoreskina tai muista syistä, kuten hulluuden vuoksi, mutta kaikenkaikkiaan asiakkaita oli niin vähän että useimmat rampaajat tekivät myös muita hommia puhteen ja nuhteen säilyttämiseksi.

Yleistä puuhaa oli muunmuassa peltisten maitohinkkien takominen visertimiksi ja ne vasta olivat niin monikäyttöisiä vehkeitä että kysyntää oli enemmän kuin tavaraa. Tärkein käyttötarkoitus oli kuitenkin hevosenhoitokyvyn määrittely ja siihen aikaan oli paljon epäluuloisuutta, joten isäntä jos toinenkin kävi vislaamassa todistaakseen pystyvyyttään.

Jos ajomiehen puhaltaessa visertimeen kuului ikäänkuin heinäsirkkamainen ääni oli kaikki kunnossa ja asia käsitelty. Sen sijaan kumeampi, pöllömäinen ääni merkitsi huonoa hevosenhoitokykyä ja silloin otettiin oitis elukat pois. Pahimmillaan kuului aasimainen kiljahdus, joka tiesi sitä ettei isäntä kyennyt huolehtimaan hevosestaan, eikä edes itsestään. Silloin vietiin yleensä oikopäätä rampaajan käsittelyyn niin sai sentään järkevän syyn olla avuton ihminen ja entisaikaan haluttiin asioille aina selkeät selitykset.

Muikkuparta

Joskus aikanaan ihmiset olivat valmiita kokeilemaan kaikenlaista turvatakseen elantoa itselleen ja herättääkseen kademieltä muissa. Nykyäänkin tietysti kokeillaan asioita, mutta syynä on yleensä televisio tai rietastelu, usein molemmat yhdessä ja se vasta hävytöntä touhua onkin.

Vanhoina hyvinä aikoina Liesjärven notaarilta olisi kyllä voinut jäädä muikkuparta kokeilematta, niin oltaisiin säästytty monelta harmilta ja olisi kyseinen mieskin säilyttänyt maineensa. Mutta hinku oli kova ja näyttämään oli päästävä, niinpä notaari aloitti puuhansa muilta salassa sapattivapaan turvin eikä olisi pieksämättä jäänyt jos oltaisiin ajoissa päästy sen puuhista jäljille.

Ukko kylvi poskilleen sikupaskaa ja kalanperkeitä, sitten hautoi naamaansa sian sappirakon suojissa monta viikkoa. Kun naama alkoi olla kypsä hautomoksi, tämä kylvi kourallisen muikunmätiä kasvoilleen ja meni laiturin alle ikäänkuin talvehtimaan keskellä kesää. Kun notaari sitten vihdoin näytti naamansa kylänväelle, oli sille kasvanut kyllä pitkä ja komea muikkuparta, mutta samassa mennyt järki, joka sekin oli ennen ollut pitkä ja komea.

Mies puhui muikkujen suulla ja kutsui itseään sillikuninkaaksi; vaati suukkoja naisilta, hevosia isänniltä, villoja lampailta ja kaskuja pienokaisilta, kieltäytyi peittämästä itseään ja hätyytti niin metsäneläimiä kuin kotieläimiäkin kosintamielessä. Se esitti elukoille jopa  hävytöntä soidintanssia, jota kutsui mateen nylkemiseksi, eikä monikaan ilennyt syödä saati nylkeä madetta enää koskaan sen nähtyään.

Lopulta sen muikkupartaisen notaarin tempuista tehtiin loppu, kun pääteltiin yhdessä että sellaisen ilkamoinnin on oltava piruntouhua tai vähintään haureutta. Paistettiin voissa koko ukko, mutta tosin vähän häpeillen, olihan se kaikesta huolimatta jonkin sortin kuningas.

Toinen kumistus

Kumisaatana sanoo:

Teille on tänä toisena pyhänä annettu toinen kumistus. Se on laki rakentajain katumuksesta.

Josko yksikään rakennusmies tulee katumamielelle työnsä hedelmästä muusta syystä kuin sen kelvottomuudesta, tahi siitä että on ryhtynyt työkumppaniinsa tahi työkaluihin rakennusaikana, on häntä kutsuttava kuultavaksi. Mikäli katumuksen siemen on ihmis- tahi eläinasumus sopii häntä vihmoa pellavilla ihovaatteiden päällisesti.

Mutta josko katumus on noussut tähtitornin tahi muun sellaisen rakentamisesta olkoon hänen kahdeksan päivää ja yötä aikaa keksiä sellainen huvitus; se on: kasku, jossa esiintyvät aasi tahi muu juhtaeläin, kuningas, jonka ei sovi olla oikea kuningas, sekä värikkäitä kankaita esittämässä useita menneisyyden merkkihenkilöitä.

Mikäli kasku ei ole säätyläisille mieleinen, pätee kuten yllä on kirjoitettu. Mikäli säätyläiset näkevät kaskun hyväksi, sopii pellavaisella vihmonta tehtäväksi ilman ihovaatteita sekä naisväen läsnäollessa, jolloin siemen tulee hänessä väkeväksi.

Ymmyrkäinen

Kaikissa kaupungeissa jossa oli rautaruukki tai kaksi oli aikanaan myös ymmyrkäinen tai useampi. Siinä oli toimi kerrakseen, eikä siihen pystynyt kuka vain, halukkaitakin oli yllättävän vähän siihen nähden että maailmassa oli paljonkin monenmoista narria ja peluria.

Aikoinaan ymmyrkäisten tehtävänä oli arvioida monenlaisten tavaroiden, kuten laakerien ja erilaisten nuppien ja vetimien pyöreyttä, mutta jossain vaiheessa huomattiin että se on tarpeetonta ja typerää tekemistä, siksi ymppärit taikka ympykkäät siirtyivät yksi kerrassaan uusiin tehtäviin.

Vesittäminen, erilaiset vedot ja nykäisyt, kahluuavustus, kurmoottaminen, esineiden kuvaileminen heikkomielisille, lannoitteiden esittely ja monenlaiset kaatumisvitsit olivat yleisiä toimia ymmysmiehille. Tohinanpito oli kuitenkin niitä tärkeimpiä koska siinä työllistettiin monta ympelöä samaan aikaan.

Tohinaa kaivattiin julkisissa tilaisuuksissa ja monenlaisissa tempauksissa sekä tehtaissa ja vastaavissa luomaan ilmapiiriä ja nuhdetta. Jokaisella ymyrillä oli tietysti omat salaiset konstinsa tohinanpitoon, mutta ainakin talkkunan puhaltelu ruokopillistä ja monenlaisten lastujen tai päistäreiden kätkeminen vaatteisiin olivat niitä tunnetuimpia, kuten myös tanssahtelu ahtaissa paikoissa ja kuulannielentä.

Aasina vaivaistalosſa

Ennenvanhaan tuli aina keksittyä kaikenlaista, mutta nykyään on vaikka mitä kaikkea jo ennestään keksittyä, kuten mankeli ja valmiiksi leikattu voipaperi. Yksi mitä keksin ihan kiinnostuksesta ja vähän kiusamielelläkin oli aasinpesti vaivaistalossa.

Paraisten vaivaistalossa oli näet vuosikausia aasi sisällä ikäänkuin  humoreskina, koska metkujen ja huvien uskottiin lisäävän hermovoimaa vaivaisille ja heikkomielisille. Olin kiinnostunut vaivaisaasin tehtävistä jo siinä määrin että päätin vaihtaa meiltä toimia päikseen.

Aasi sopi kyntömieheksi ihan sellaisenaan ja minullakin oli Pariisin maailmannäyttelystä saatu aasipuku valmiina. Ei tarvinnut kuin pakata puku matkaan ja antaa kyyn pistää naamaan niin pääsin olevinaan kuppapotilaana sisälle ja taputtivat selkäänkin vielä, että tervetuloa, täällä isketään suonta, lähtee kuppa miehestä.

Tylsämieliset ja vähäjärkiset eivät ainakaan huomanneet eroa vanhaan aasiin ja toiminkin siinä virassa hienosti melkein koko iltapäivän. Illansussa tuli jo hirmuinen syyllisyys siitä että oli pystyvänsä miehenä siellä vaivaisen väen parissa, joten päätin rampauttaa itseni ja ikkunasta loikkaamalla se käy varmasti helpoiten. Ajattelin että rampa aasi mahtaisi olla myötätuntoa herättävä ja sopivampi muutenkin vaivaistaloon, joten oli heti ryhdyttävä tuumasta toimeen.

Perästäpäin ajatellen oli hirmu huono ajatus hypätä siitä ikkunasta joka on meren puolella, koska aasipuvussa on vaikea uida ja jouduin aika äkkiä kauas ulapalle koko mies. Puku oli kuitenkin sellaista kelluvaa sorttia, joten sain odotella ihan rauhassa että laiva ottaisi kyytiin ja katsella merilintuja ja myös pilviä jos niitä sattui olemaan.

Vaikka jäinkin siinä yrityksessä rampautumatta, niin pääsin ainakin laivan matkassa Hampuriin ja sain kokeilla jopa reipasta laiva-aasin elämää jokusen viikkoa. Sieltä Hampurista tosin sain kupan, mutta parantolaan en kyllä ilennyt mennä kun minulla oli niistä vähän huonoja kokemuksia ja pelkäsin että tulee sanomista ja miksei hakkaamistakin siitä aasinvaihdosta.

Suuri puhallus

Nuorempana Vuolijoella tuli keksittyä kaikenlaisia metkuja rovastin ja lukkarin päänmenoksi, mutta kirkkoherran kanssa peliä pitäessä oli parempi tehdä kaikki viimeisen päälle, muuten olisi varmasti lyöty hohtimilla pitkin rystysiä koko koplaa, kuten siihen aikaan oli tapana jos oli pahanteossa ja tai ei istunut kunnollisesti.

Yhden kerran keksittiin hyvä metku kirkkoherraa suututtamaan ja se, kuten moni muukin juoni, oli alettava tietysti tykysopalla. Sitä keitettiin oikein iso padallinen ja miehissä särvittiin, monta varrasleipää meni siinä samassa. Sitten kun kellään ei ollut enää nälkä alettiin juonia että mitenkäs se ilve pitäisi aloittaa, eikä mennyt kauaakaan kun joku keksi että laitetaan naapuripitäjän sanomiin ilmoitus että hyvää hevosenlihaa saatavilla ja halvalla. Joku hyväuskoinen tulikin perästäpäin kyselemään lihoja, mutta sanottiin vain että ei ole eikä tule, mutta hullunkurisia kenkiä on kyllä vielä yksi pari jäljellä.

Matkamies ei tietenkään viitsinyt palata tyhjin käsin, eikä jaloinkaan, niinpä hänellä oli meidän metkukengät jalassa ja niistä jäi tietysti aika erikoisia jälkiä lumeen. Entisaikaan oli paljon uteliaisuutta, joten ei mennyt aikaakaan kun joku hoksasi jäljet ja mietti että mikä ryökäle tuosta meni. Jäljet näyttivät johtavan tietysti pappilaan, niin kuin pitikin, olimme jo edeltäpäin järkeilleet että viimeistään siinä kohtaa matkamies miettii että helvettiäkö näillä tekee ja nakkaa kengät mättäälle.

Rovasti näytti selvästi syylliseltä hassunkuristen jälkien tekemiseen, eikä siihen aikaan monikaan jäänyt pieksämättä ilveilystä ja leikinpidosta muiden kustannuksella, joten pieksäjäisväkeä alkoi pian kuljeksia pappilan pihalla rääkkynärautojen kanssa. Pappilassa oli telefooni ja kirkkoherralla oli myös, joten arvatenkin rovasti soitti kirkkoherraa hätään kun alkoi näyttää että ikävästi käy muuten.

Kirkkoherra lähti hirmuista kyytiä potkukelkalla pappilaan, niin että karvalakki lepatti, eikä äkännyt että me poikain kanssa oltiin talon nurkalla piilosilla.

Kirkkoherran poissaollessa saatiin tehdä kaikenlaista kolttosta rauhassa; paskottiin nurkkia, pantiin peuranpäälle silmälasit ja tietysti laskettiin pikeä kalossit täyteen. Kirkkoherran pyhävaatteet olivat eteisen naulassa, joten mukaan ne läksivät ja taas oli pappishousua lintutornissa lippuna ja meitä nauratti, vaikka samalla hirvitti kun mietittiin että mahtaako tästä joutua helvettiin.

Piruntorstai

Tänä päivänä mahtaa olla vuoden ensimmäinen tiistai, mutta sensijaan vuoden kuudes tiistai oli entisaikaan piruntorstai ja silloin oli tapana olla ylen juovuksissa. Pärettä poltettiin väärästä päästä, kanoille annettiin karamellia, elukoita kutsuttiin kiusallaan väärillä nimillä ja tehtiin muutenkin nurinkurisia asioita.

Päivän kohokohta oli huolellisesti valmisteltu pimitys. Pimyriksi tiesi joutuneensa jos herätessä olikin koko mökki peitetty pergamiinilla tai nahkoilla niin että ovi ei auennut eikä mahtanut nähdä pimeydeltä eteensä. Silloin oli lähdettävä kiireellä etsimään pimyrinkoloa eli pimyrin asumuksen alle tehtyä tunnelia, johon pääsi pakosalle kynsimällä lattiaan reiän tai muillakurin vimmatusti hakkaamalla.

Jos kolo löytyi ennen iltaa, jolloin mökki tietysti poltettiin, oli siinä ryömittävä hirvittävällä vaivalla ja touhulla koska koloon laskettiin myös tervaa ja monenlaisia metsäneläimiä pulmaksi ja harmiksi pimyriä varten. Tämän koettelemuksen tarkoitus oli muistuttaa juhlakansaa siitä miten ikävää olisi ryömiä haisevassa kolossa tai muussa löyhkäävässä rakosessa.

Maanpinnalle päässyt pimyri veisteli itselleen metsässä tuohinaamarin ja palasi juhlapaikalle kyselemään että mahtaako olla navetassa yösijaa. Elettyään elukkana neljän yön ajan sai pimyri alkaa olla taas oma itsensä ja silloin muut kyselivät mukamas ihmeissään että missäs on tullut oltua ja kuinka menit hölmö mökkisi polttamaan. Se oli kyllä hienoa aikaa elää ja olla.