Kartohvelit

Aikanaan uskottiin että josko miehellä olisi perunasta veistetyt kengät jalassa niin se mies ei voisi jäädä valheesta kiinni vaikka laskisi millaista luikuria. Siitä syystä kartohveleita himoitsi monikin ja erityisesti Haukiputaalla oli siihen aikaan paljonkin kiinnostusta puikuloisiin eli multiaisiin, koska kiiminkiläisten petkutus oli rakasta ajanvietettä sielläpäin ja sillä oli myös vähintään yhtä pitkät ja paksut perinteet kuin kujajuoksulla ja rustonheitolla.

Muuten asia oli selvää pässinlihaa, taikka lampaanpotkaa niin kuin paikalliset sanoivat, mutta kyllin isoa perunaa ei tahtonut millään löytyä kengänaihioksi vaikka joka vuosi toiveikkaana maata kaiveltiin. Lopulta asiaa alettiin selvittää kyläkäräjillä, ja kun oli huomattu että jopa kylän lyhimyksellä hukkapätkä-Huikarisella oli petollisen isot jalat, todettiin että oli väistämätöntä löytää isompaa pottua lestiin pantavaksi jos yksikään mies mielii potukaisena päästä jutustamaan kiiminkiläisille. Haukiputaalla oltiin vielä erityisen ylpeitä paikallisesta perunasta, olihan perinteinen suolattu ja etikassa kypsytetty putaalaispotaatti eli vintikkapottu kuulua koko valtakunnassa, joten jos kartohvelia tehtäisiin niin peruna pitäisi ehdottomasti olla kotomullista nostettua.

Yhtenä keväänä kyläläisten kanssa päätettiin kokeilla käytännössä vanhaa uskomusta, jonka mukaan päivänvaloa näkemättömät ihmisjätökset ovat parasta maanparannusainetta ja silläkurin voisi hyvinkin saada jalanmittasia mukuloita. Siitä vaan ei ihan heti päästy sopuun, että millä konstilla parhaiten varjeltaisiin kusia ja kikkareita päivänpaisteelta, mutta lopulta pääteltiin että paras tapa olisi varmasti haudata joku perunapeltoon kaulaa myöden niin lannoitus pääsisi heti tuoreeltaan ravitsemaan kasvua eikä pilaantuisi valossa.

Peltoon päätyi myöhemmin perunapellon päämiehenä ja Pellonpään Anttina tunnettu paikallinen isäntä Antero Mutikainen eli vähä-Antti, ei tosin ihan kokonaan omasta tahdostaan, mutta ihmisissä oli siihen aikaan paljon päättäväisyyttä eikä joukkovoimaa voi väheksyä nykyaikanakaan. Antti oli aluksi aika pahoillaan tilanteestaan eikä meinannut suostua syömään, juomaan, eikä edes puhumaan, mutta ilmojen lämmetessä  raskasmielisyys alkoi kummasti väistyä ja ruokaakin söi monen miehen edestä oikein maireana. Kesä meni mukavissa merkeissä kaikin puolin, mutta syksyä kohti mentäessä alkoi tapahtua vähän kummallisia asioita.

Puoli kylää kantoi jostain syystä kaikkea hyvää ja kaunista Antin päälle melkein päivätyönään ja huhuttiinpa nuorten naimattomien naistenkin vierailevan perunamaalla yöaikaan, eikä viitsitty edes ajatella mitä siellä tapahtuu. Moni kävi kyllä pään juttusilla ottamassa selkoa, mutta päätyi aina itsekin hemmottelemaan sitä kaiken päivää ja ihmetys sen kuin kasvoi kasvamistaan.

Viimeinen joku hoksasi että sille Antin ryökäleelle oli tietysti kasvanut perunat jalkoihin ja nyt se vetää koko kylää höplästä minkä ehtii. Arvatenkin Korholan kuuro isäntä usutettiin samantien ison auran ja vielä isomman härän kanssa kyntämään se epärehellinen pää pois pellosta eikä asiasta puhuttu enää koskaan sen jäljestä. Yhdessä sovittiin vielä sekin että jos joku vielä yrittää valmistaa kartohvelia putaanpotusta niin se haudataan perunapeltoon pää edellä heti pieksennän jälkeen.