Punkkirukki

Entisaikaan käytettiin paljon kaikenlaisia tarvekaluja sekä aineksia joita todettiin jo silloin käytetyn ennenvanhaan, olihan maailmassa paljon tylsämielisyyttä siihen aikaan. Eräs Myllyniemen Iivarikin kävi aina kippaamassa kaikki potaattinsa kaivoon ja huusi että "kups kalat konttiin", nauraen samalla ja nakkeli perunoilla jos joku yritti estää. Siitä entisajan läsnäolosta ihmiset tiesivät elävänsä edelleen ennenvanhassa ja osasivat siksi käyttäytyä sopivalla arvokkuudella, paitsi ehkä Iivari ja muutama muu.

Erilaiset jouset, holkit ja kalvot olivat kuitenkin siihen aikaan hienoja teknoloogeja, joten niitä käytettiin erilaisissa kojeissa ja tilanteissa suurella ylpeydellä. Monilla oli kaffepannussa vislausholkkia ja jos jonkinlaista jousta ovenkamarassa, mutta kaikenlaisia kalvoja pidettiin erityisen kehittyneinä värkkeinä, missä tahansa niitä tavattiinkin. Sanottiin että kalvoton talo on kelvoton talo.

Joskus niillä oli jokin järkiperäinen tarkoitus, kuten olla osana kaasulamppua tai jotakin muuta aparaattia. Toisinaan niitä taasen pidettiin esimerkiksi kuunvaloa siivilöimässä ikkunalla tai sitten niillä pyrittiin ohjailemaan kateutta naapurin puolelta kohti omaa taloa, sijoittelemalla pitimiin pingotettuja kalvoja pylväisiin pihamaalle ikäänkuin peileiksi taikka satimiksi.

Valmistusaineesta riippuen eri kalvoilla uskottiin olevan erilaisia ominaisuuksia ja niistä pyrittiin ottamaan selkoa ainakin Porvoon poikalyseon vintillä toimineessa tutkumushuoneessa. Pistoraalikalvoa pidettiin kuitenkin yleisesti parhaana. Se oli ohutta ja läpikuultavaa, mutta sopivan sameaa niin että siitä sai selvää. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut kaikilla varaa, joten kalan uimarakoista ja muidenkin elukoiden ruhonosista tehtiin väärennöksiä joita myytiin halvalla ja miksei torillakin.

Aitoa pistoraalia saatiin puutiaisesta, eli veripunkista taikka mehtärussakasta, niin kuin Lammilla sanottiin. Punkkien keräämisessä oli aikamoinen urakka, sillä yhteen puolikalvoon meni vänkärinmitta hyvää punkkia ja koko krossiin tarvittiin jo reilut puolitoista rostikkaa. Punkkien pyytämisestä vastasi aina asiaan vihkiytynyt pyyntimies, eli krysmanni, joka tiesi parhaat apajat ja hallitsi parhaat konstit. Hänellä taasen oli houkuttimina taikka keruumiehinä koko kopla oppipoikia, eli festinkareita, joista parhaimmat saattoivat jonain päivänä painaa krysmannin suikan omaan päähänsä.

Raaka-aineen kerääminen ei yksin riittänyt, sillä punkeista saatiin kalvoa vasta hyvin hienostuneen jalostusmenetelmän kautta. Elävät punkit piti kiinnittää huolellisesti vieretysten kalvokoneen eli punkkirukin rissaan, jossa ne joutuivat vuorotusten törkityksi tärkätyllä minkinkarvalla, puhalletuksi nauriskellarin hajuisella ilmalla ja painetuksi vasten toisessa rissassa pyörivää makulatuuripaperia.

Lopulta, noin viikon kuluttua, aluspaperista liotettiin miedossa tärpättiliemessä irti valmista kalvoa, jolla sitten kuivaamiseen jäljestä voitiin tehdä kaikenlaisia kalvoasioita. Tehtaan väellä oli tapana myös juhlistaa työnsä hedelmää pitämällä paukkajaiset, joissa oli nimensä mukaisesti tapana tanssia vimmatusti loppuun käytettyjen punkkien päällä puukengät jalassa, niin että napse kävi.

Murtomaapaini

Kerran minun piti lähteä Kurikkaan, mutta päädyinkin Ameriikkaan. Siihen aikaan oli tapana ottaa aina hieman matkantekijäistä, eli reissumyönnikkää, mutta monesti jos otti liikaa saattoikin päätyä ihan vika paikkaan. Muistan yrittäneeni juovuksissa kiivetä Houtskarin kirkon katolle, mutta seuraavaksi olinkin jo laivassa valtamerellä, ilman piljettiä tietysti.

Onni oli sen verran myötä että pääsin perille asti ilman että heitettiin mereen, mutta maissa piti keksiä jotakin teelinkiä elannon turvaamiseksi, eihän minulla ollut taskussa kuin vanhoja vekseleitä ja ongenkoho. Ei auttanut kuin varastaa hattu että pääsi hattu kourassa kyselemään toimea hengenpitimiksi.

Mehtähommiin pitivät liian lihavana ja sanoivat muutenkin vastenmieliseksi, eivätkä kyyppariksikaan ottaneet kun oli kuulemma liikaa juopon näköä. Meinasin alkaa jo hattuvarkaaksi, koska siinä toimessa olin jo kunnostautunut, mutta onneksi pääsin kiinni mehtäkraatarin eli hirvakon pestiin. Niillä main oli nähkääs paljon hienoja herroja jahtimiehinä, joten jonkun oli siistittävä elukoita edustavaan kuntoon että kelpasi herroille riistaksi.

Nukuin päivät laavussa tai kuraojassa ja yöt hiiviskelin hirviä parturoimassa, mäyriä kylvettämässä, peuroja vahaamassa ja mitälie ameriikanriekkoja hajustamassa. Minulla oli niissä hommissa apumiehenä ja työtoverina eräs puolalainen Jaakuppi, joka oli hirveän mukava mies vaikka ei juuri muuta sanonut kuin "taataa" ja "otsotsii".

Ei mennyt kauaakaan kun me Jaakupin kanssa keksimme alkaa pitää näytöksiä hienostuneille hirvimiehille ikäänkuin lisätienestinä. Kehittelimme yhdessä murtomaapainille säännöt ja keksimme hurjat tarinat omista juuristamme herroja kauhistuttamaan. Minä olin olevinaan villi siperialainen kurkipoika Anatoli ja Jaakuppi oli mukamas rämeellä varttunut sokea käärmemies Viktor. Näissä karaktääreissä vietimme harjoituksen vuoksi aikaa muutenkin ja kävimme myös seuroissa pelottelemassa herraskaista väkeä.

Murtomaapainissa oli ajatuksena käyttää maastoa edukseen vastustajan kukistamiseksi. Sai tunkea sammalta toisen suuhun ja korviin, piiskata risuilla ja runnoa kantoa vasten, sai heittää sumakkia kasvoille ja valmistella myös etukäteen erinäisiä ansoja johon vastapuoli saattoi langeta. Kerrankin jäin pahasti kiinni teerikiuluun kintustani ja Jaakuppi paiskoi minua avutonta elävällä majavalla pitkin poskia ja selkää niin että karvat pöllysi. Ainoastaan silmiin ei saanut tunkea mitään nyrkkiä pienempää, paitsi käpyjä tietyissä erityistilanteissa.

Lopulta minun lupaava painijanurani katkesi siihen kun Jaakuppi mulahti suonsilmään pää edellä, eikä sitä enää kuulunut ylös vaikka melkein koko iltapäivä varrottiin herrojen kanssa. Sen perästä en ole lyönyt painiksi kertaakaan rahan vuoksi, vaikka on minulla tietysti vanha painipukuni komerossa kaiken varalta, sehän kun käy hyvin myös rippijuhliin ja vastaaviin.

Pirunpeipot

Harva tietää ja vielä harvempi kehtaa myöntää tietävänsä miten aitoa tai ehkä paremmin nykyaitoa purppuraa tehdään. Toinen asia, josta on aika vähän tietämystä on ratatyöläisten elämä ennenvanhaan. Nämä uutterat miehet pitivät junarataa kunnossa päivin ja öin että herrat ja miksei tukkipuutkin saivat ajella höyryveturin perässä ympäriinsä joko hienoja tapaamisia käymässä tai rakennustarpeena olemassa. Tätä jälkimmäistä tekivät lähinnä tukkipuut.

Ratamiehen, eli pankkarin taikka vääksmannin palkkio ei yksinään ollut kummoinen, joskus palkaksi tarjottiin vain puoli kappaa mannikkaryyniä päivässä ja lupaus siitä että ei lyödä lujaa jos jostain syystä joutuu hakatuksi. Niinpä nämä ahkerat väkkärit eli vänstuukarit olivat aikain kanssa keksineet elannokseen uuden tavan tehdä purppuraa, eikä sitä juurikaan tehty simpukoista enää sen jäljestä.

Ihan ensiksi piti panna useampi väänikkä takkirautaa raiteille poikittain jotta junasta putoilisi hyvää lantasalpietaria kun oikein täristi yliajossa. Pudonneita nokareita kerättiin sitten vähin äänin, usein eläimeksi tai hienoksi rouvaksi tekeytyneenä. Kun tarveainetta oli saatu kylliksi oli aika viedä lasti salassa talleille, hevosten kaukaloon pantavaksi. Tämä pidettiin tietysti visusti salassa hevosmiehiltä, koska saastunutta vettä saaneet hevoset alkoivat monesti hiiviskellä laukkaamisen sijaan ja ilkeyttään patistaa lampaita juoksemaan seinään niin että oli henki pois.

Varsinaisena tavoitteena ei ollut kuitenkaan tehdä kiusaa lampaille hiipivillä hevosilla vaan kerätä siementä saastuneista hevosista. Yön turvin taitava vänstuukari kävi ämpärin kanssa läpi kaikki orhit ja lypsi niistä siemenen talteen. Siitäkään ei tosin saatu purppuraa ihan suorilta käsin, mutta oltiin paljon lähempänä tavoitetta. Nimittäin tällaisella erityisen jalostuneella hevosensiemenellä voitiin ikäänkuin pölyttää karviaisia, niin että niihin tulevat siemenet tuottaisivat orhiaispensaita joista saataisiin seuraavana suvena orhiaismarjaa.

Oli nähkääs huomattu että sianpaskasta tulee täydellisen purppuraista jos rehuun pannaan orhiaismarjaa, niinpä väkkärikoplalla oli aina sopimussikala tätä tarkoitusperää varten. Ratamiehet saivat purppuransa ja sikalan isäntä osuutensa, mutta tässä toiminnassa oli omat riskinsä. On tosiasia että purppurakikkare ei saanut joutua tilhen suuhun missään tapauksessa ja tilhet kyllä söivät sen heti jos vain pääsivät apajille. Jos näin pääsi käymään niin niiden tilhien poikueista ei tullutkaan tilhiä vaan muotopuolia pirunpeippoja.

Nämä pirulaiset eivät onneksi kykene saamaan omia poikueitaan, mutta ovat riesana monen vuoden ajan. Ovat niin häijyjä ja rumia että ihan sydäntä kylmää jos niitä joutuu näkemään. Istuskelevat räystäillä myhäilemässä ja heti huomaa että niillä on pahat mielessä. Pirulaiset ovat tietysti vielä niin ovelia että kukaan ei tiedä mitä koiruuksia ne oikeastaan tekevät, mutta näkee jo nokan asennosta että kaikki ei ole kunnossa. Luulen että ainakin kerran laittoivat meillä märkiä lehtiä kuistille niin että mummo melkein kaatui ja siitä sydämistyneenä löi minua ja velipoikaa virsikirjalla pitkin korvia, niin että luulivat meitä sikotautisiksi kylällä perästäpäin.

Parturinhammas

Ihmisen elämään kuuluu monenlaisten hampaiden ilmestyminen, aina vähän tarpeen mukaan. Ihan ensiksi tulee kiusahampaat imettäjän riesaksi; myöhemmin tulee tietysti parkuhampaat, pelkurinhampaat ja monet muut ennen pysyväisiä hampaita, vaikka ennenvanhaan ne pysyvätkin putosivat usein hakatessa pois, koska maailmassa oli silloin paljon väkivaltaa.

Pysyväisistä hampaista kaikille ovat tuttuja ainakin pulla-, nauris-, simpukka- ja messinkihampaat, mutta parturinhampaan on luoja tarkoittanut puhkeavaksi vain partureille. Joskus sitä tavataan myös lampureilla ja värssymiehillä, mutta metsurilla se alkaa olla jo ihan väärässä suussa. Parturinhampaalla on nähkääs musta juuri aivossa asti, eikä sitä ole tarkoitettu kenen tahansa eväitä jauhamaan.

Monesti pahantekijällä arveltiinkin olevan vääristä syistä puhjennut parturinhammas, joka sai ihmisen käyttäytymään keljusti kun ei päässyt toteuttamaan luontoaan. Tihutöistä tavattuja lurjuksia pyrittiin siksi parantamaan joko pakottamalla parturin ammattiin tai yrittämällä löytää ja poistaa kyseinen hammas. Sen olemassaolo piti kuitenkin aina todistaa, sillä monilla oli huonoja kokemuksia siitä kun hunsvotille annetaan partaveitsi käteen pienen hakkaamisen jälkeen ihan vain arvailun perusteella.

Ensiksi koitettiin huijata sitä puhumaan, parturinhammas oli näet luonteeltaan rikkiviisas. Esitettiin arvoituksia joihin paikallaolijat vastasivat tahallaan väärin ja yksi kuulosteli lehmänsarvella josko hammas kuiskaisi oikean vastauksen kun ei kestänyt enää kuulla muiden typeryyttä. Tämä konsti ei läheskään aina toiminut, sillä parturit ovat perillä kaikenlaisista metkuista juuri hampaansa takia.

Seuraavaksi yritettiin yleensä saada sitä nukahtamaan oopiumilla koska silloin se saattaisi puhua ohi suunsa, taikka oikeastaan isäntänsä suun, koska siihen aikaan oli paljon petturuutta ja asetelma oli muutenkin aika erikoinen koska hampaalla ei ole tietenkään omaa suuta. Viimekädessä kastettiin ruokopilliä tinnerissä ja käytiin sillä kaikki hampaat läpi, sanottiin että siitä kuuluisi saukon haukotusta muistuttava ääni jos osuisi kohdalle.

Pastoriini

Nykyään ihmisillä on monenlaisia vaivoja, mutta niihin ei osata ottaa lääkettä ja rohtoa, kuten ennenvanhaan osattiin. Pystyvät miehetkin jäävät savotalta pois vaikkapa yskän tai kolotuksen vuoksi ja pysyvät kodeissaan katsomassa filminauhoja tai iskemässä korttia. Vähäväkiset ja hermovaivaiset saattavat elää tänä päivänä pelkällä köyhäinavulla ja viettää päivänsä haistellen polkupyörien satuloita tai muulla tavoin toteuttaen huonoa elämää, vaikka oikeanlaisilla pulvereilla tai tinktuuroilla voitaisiin heidänkin kunnollisuutensa palauttaa helposti.

Ennen annettiin pervitiiniä heikotukseen ja oopiumia pakotukseen, paloviinaa keljutukseen ja eetteriä kaikkinaiseen huonotapaisuuteen ja kurittomuuteen. Sielunmurheeseen, piruntauteihin, haureuteen ja pelivimmaan annettiin monesti pastoriinia, jos ei ollut mahdollista käyttää elävää pastoria sielunpaimenena. Samaten jos joku oli niin jumalaton ettei huolinut siunausta, voitiin hänen kahviaan tai ruokiaan terästää pastoriinilla salassa.

Pastoriinin valmistus oli vain harvoilla apoteekkereilla tiedossa, mutta minä satuin kerran oppimaan sen taidon ollessani työssä rohdoskaupan purnukkapoikana. Raaka-aineeksi tarvittiin kuivunut pastori, joka jauhettiin myllyssä pulveriksi. Ensiksi pulverista uutettiin viinaanmenevä osa pois pirtulla, jotta jäljelle jäisi vain raitista pastoria. Seuraavaksi pulveri kuivattiin uudelleen ja töpöteltiin korttipakalla, jotta saatiin peluriosa poimittua korttien väliin.

Kolmannessa vaiheessa tarvittiin nuorta, naimatonta naista, mutta siitä en ilkeä puhua enempää. Sanottakoon kuitenkin että sanonta "pieretti niin että pastori pölisi" juontaa juurensa tästä työvaiheesta. Viimein oli jäljellä melkolailla puhdasta pastoriinia, mutta sitäkin jouduttiin vielä pölistelemään aika tavalla, jotta saatiin taivasta kohti hakeutuva osa pyydystettyä eräänlaisella haavilla ja tuonelaan pyrivä, raskaampi pulveri poistettua ja myytyä saksaan helvetiinin valmistusta varten.

Pastoriinissa oli vähän raaka-aineesta riippuen aika tavalla hurskautta, joten sen kanssa oli oltava tarkkana. Minullehan kävi vähän huonosti sen kanssa kerran kun apoteekkerin ohjeessa puhuttiin kahvilusikallisesta ja minä luulin että siinä luki kapallinen, koska siihen aikaan oli paljon lukutaidottomuutta. Oli aika työ sekoittaa kapallinen pulveria kupilliseen vettä, mutta silloin oli tapana myös tehdä työtä käskettyä.

Seuraavien viikkojen aikana luulin olevani maaherra. Lisäksi kosin pöllöä, tein piestä ja sanomalehdistä asuinkelpoisen majan, sekä poltin yhden sahan ja useamman veneen. Sielunmurhe kyllä lähti, mutta niin lähti myös talo ja melkein henki kun muut kylänmiehet laittoivat minut myllynkiven kanssa kaivoon.