tiistai 20. elokuuta 2013

Pirunpeipot

Harva tietää ja vielä harvempi kehtaa myöntää tietävänsä miten aitoa tai ehkä paremmin nykyaitoa purppuraa tehdään. Toinen asia, josta on aika vähän tietämystä on ratatyöläisten elämä ennenvanhaan. Nämä uutterat miehet pitivät junarataa kunnossa päivin ja öin että herrat ja miksei tukkipuutkin saivat ajella höyryveturin perässä ympäriinsä joko hienoja tapaamisia käymässä tai rakennustarpeena olemassa. Tätä jälkimmäistä tekivät lähinnä tukkipuut.

Ratamiehen, eli pankkarin taikka vääksmannin palkkio ei yksinään ollut kummoinen, joskus palkaksi tarjottiin vain puoli kappaa mannikkaryyniä päivässä ja lupaus siitä että ei lyödä lujaa jos jostain syystä joutuu hakatuksi. Niinpä nämä ahkerat väkkärit eli vänstuukarit olivat aikain kanssa keksineet elannokseen uuden tavan tehdä purppuraa, eikä sitä juurikaan tehty simpukoista enää sen jäljestä.

Ihan ensiksi piti panna useampi väänikkä takkirautaa raiteille poikittain jotta junasta putoilisi hyvää lantasalpietaria kun oikein täristi yliajossa. Pudonneita nokareita kerättiin sitten vähin äänin, usein eläimeksi tai hienoksi rouvaksi tekeytyneenä. Kun tarveainetta oli saatu kylliksi oli aika viedä lasti salassa talleille, hevosten kaukaloon pantavaksi. Tämä pidettiin tietysti visusti salassa hevosmiehiltä, koska saastunutta vettä saaneet hevoset alkoivat monesti hiiviskellä laukkaamisen sijaan ja ilkeyttään patistaa lampaita juoksemaan seinään niin että oli henki pois.

Varsinaisena tavoitteena ei ollut kuitenkaan tehdä kiusaa lampaille hiipivillä hevosilla vaan kerätä siementä saastuneista hevosista. Yön turvin taitava vänstuukari kävi ämpärin kanssa läpi kaikki orhit ja lypsi niistä siemenen talteen. Siitäkään ei tosin saatu purppuraa ihan suorilta käsin, mutta oltiin paljon lähempänä tavoitetta. Nimittäin tällaisella erityisen jalostuneella hevosensiemenellä voitiin ikäänkuin pölyttää karviaisia, niin että niihin tulevat siemenet tuottaisivat orhiaispensaita joista saataisiin seuraavana suvena orhiaismarjaa.

Oli nähkääs huomattu että sianpaskasta tulee täydellisen purppuraista jos rehuun pannaan orhiaismarjaa, niinpä väkkärikoplalla oli aina sopimussikala tätä tarkoitusperää varten. Ratamiehet saivat purppuransa ja sikalan isäntä osuutensa, mutta tässä toiminnassa oli omat riskinsä. On tosiasia että purppurakikkare ei saanut joutua tilhen suuhun missään tapauksessa ja tilhet kyllä söivät sen heti jos vain pääsivät apajille. Jos näin pääsi käymään niin niiden tilhien poikueista ei tullutkaan tilhiä vaan muotopuolia pirunpeippoja.

Nämä pirulaiset eivät onneksi kykene saamaan omia poikueitaan, mutta ovat riesana monen vuoden ajan. Ovat niin häijyjä ja rumia että ihan sydäntä kylmää jos niitä joutuu näkemään. Istuskelevat räystäillä myhäilemässä ja heti huomaa että niillä on pahat mielessä. Pirulaiset ovat tietysti vielä niin ovelia että kukaan ei tiedä mitä koiruuksia ne oikeastaan tekevät, mutta näkee jo nokan asennosta että kaikki ei ole kunnossa. Luulen että ainakin kerran laittoivat meillä märkiä lehtiä kuistille niin että mummo melkein kaatui ja siitä sydämistyneenä löi minua ja velipoikaa virsikirjalla pitkin korvia, niin että luulivat meitä sikotautisiksi kylällä perästäpäin.

2 kommenttia:

  1. Kyllä joku vielä nykyäänkin tuota purppuraa vääntää. Aivan varmasti, sillä ei ole koleakaan päivää siitä kun näin parven pirunpeippoja häärimässä kissanraadon liepeillä Hattulan raitilla. Liekö sopimussikala sielläpäin, vai olisiko pahat tuulet puhaltaneet linturieskat sinne jostain Savon puolelta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva sen tietää. Ja nekin jotka tietävät ovat taatusti juovuksissa kaiken aikaa ja muutenkin rikkovat hyvää tapaa ja tottumusta vastaan.

      Paitsi eräs Keräsen Mauno saattaa kyllä tietää ja on myös kunnollinen mies. Hänellä on sellainen vaeltava luomi joita oli ennen paljonkin, viimeksi nähdessäni oli ranteessa mutta sittemmin on kuulemma mennyt pohkeen kautta perskannikkaan.

      Poista