maanantai 26. elokuuta 2013

Punkkirukki


Entisaikaan käytettiin paljon kaikenlaisia tarvekaluja sekä aineksia joita todettiin jo silloin käytetyn ennenvanhaan, olihan maailmassa paljon tylsämielisyyttä siihen aikaan. Eräs Myllyniemen Iivarikin kävi aina kippaamassa kaikki potaattinsa kaivoon ja huusi että "kups kalat konttiin", nauraen samalla ja nakkeli perunoilla jos joku yritti estää. Siitä entisajan läsnäolosta ihmiset tiesivät elävänsä edelleen ennenvanhassa ja osasivat siksi käyttäytyä sopivalla arvokkuudella, paitsi ehkä Iivari ja muutama muu.

Erilaiset jouset, holkit ja kalvot olivat kuitenkin siihen aikaan hienoja teknoloogeja, joten niitä käytettiin erilaisissa kojeissa ja tilanteissa suurella ylpeydellä. Monilla oli kaffepannussa vislausholkkia ja jos jonkinlaista jousta ovenkamarassa, mutta kaikenlaisia kalvoja pidettiin erityisen kehittyneinä värkkeinä, missä tahansa niitä tavattiinkin. Sanottiin että kalvoton talo on kelvoton talo.

Joskus niillä oli jokin järkiperäinen tarkoitus, kuten olla osana kaasulamppua tai jotakin muuta aparaattia. Toisinaan niitä taasen pidettiin esimerkiksi kuunvaloa siivilöimässä ikkunalla tai sitten niillä pyrittiin ohjailemaan kateutta naapurin puolelta kohti omaa taloa, sijoittelemalla pitimiin pingotettuja kalvoja pylväisiin pihamaalle ikäänkuin peileiksi taikka satimiksi.

Valmistusaineesta riippuen eri kalvoilla uskottiin olevan erilaisia ominaisuuksia ja niistä pyrittiin ottamaan selkoa ainakin Porvoon poikalyseon vintillä toimineessa tutkumushuoneessa. Pistoraalikalvoa pidettiin kuitenkin yleisesti parhaana. Se oli ohutta ja läpikuultavaa, mutta sopivan sameaa niin että siitä sai selvää. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut kaikilla varaa, joten kalan uimarakoista ja muidenkin elukoiden ruhonosista tehtiin väärennöksiä joita myytiin halvalla ja miksei torillakin.

Aitoa pistoraalia saatiin puutiaisesta, eli veripunkista taikka mehtärussakasta, niin kuin Lammilla sanottiin. Punkkien keräämisessä oli aikamoinen urakka, sillä yhteen puolikalvoon meni vänkärinmitta hyvää punkkia ja koko krossiin tarvittiin jo reilut puolitoista rostikkaa. Punkkien pyytämisestä vastasi aina asiaan vihkiytynyt pyyntimies, eli krysmanni, joka tiesi parhaat apajat ja hallitsi parhaat konstit. Hänellä taasen oli houkuttimina taikka keruumiehinä koko kopla oppipoikia, eli festinkareita, joista parhaimmat saattoivat jonain päivänä painaa krysmannin suikan omaan päähänsä.

Raaka-aineen kerääminen ei yksin riittänyt, sillä punkeista saatiin kalvoa vasta hyvin hienostuneen jalostusmenetelmän kautta. Elävät punkit piti kiinnittää huolellisesti vieretysten kalvokoneen eli punkkirukin rissaan, jossa ne joutuivat vuorotusten törkityksi tärkätyllä minkinkarvalla, puhalletuksi nauriskellarin hajuisella ilmalla ja painetuksi vasten toisessa rissassa pyörivää makulatuuripaperia.

Lopulta, noin viikon kuluttua, aluspaperista liotettiin miedossa tärpättiliemessä irti valmista kalvoa, jolla sitten kuivaamiseen jäljestä voitiin tehdä kaikenlaisia kalvoasioita. Tehtaan väellä oli tapana myös juhlistaa työnsä hedelmää pitämällä paukkajaiset, joissa oli nimensä mukaisesti tapana tanssia vimmatusti loppuun käytettyjen punkkien päällä puukengät jalassa, niin että napse kävi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti