Väkiäiſen tansſit

Muoniossa ei entisaikaan ollut juuri mitään muuta kuin sieniretkiä ja halpamaisia huvituksia, mutta väkiäisiä siellä oli myös. Se oli siitä erikoinen ilmestys että sillä oli ruumis kuten pienellä pöllöllä, kuono kuin kissalla ja korvat kuin eräällä Anttilan Taistolla.

Mihin tahansa väkiäinen päätti istua niin siinä se myös pysyi, tavalla tai toisella. Monesti väkiäinen taikka rahtvarkki saattoi ilmestyä vaikka uunin päälle tai lehmän selkään, eikä ilennyt mennä pois vaikka miten hätisti. Silloin kun lähdettiin pyssyä hakemaan se tietysti katosi ja ilmaantui heti takaisin kun pyssy oli pantu takaisin räänikkään. Istui vaan ja heilutteli takamustaan taikka iljettäviä korviaan jos käskettiin menemään matkoihinsa.

Vanha kansa tiesi että rahtvarkista eli trakveekarista pääsee lopulta eroon vain pitämällä tanssit joissa on ruokaa, juomaa ja ilonpitoa kylliksi, miksei tietysti vähän säästäväisemminkin, koska maailmassa oli niihn aikoihin paljon saituutta. Näitä huvituksia kutsuttiin huomentansseiksi, sillä ne sopi aloittaa heti kun ahventen suut alkoivat napsua järvessä ja mielellään jo ennen kuin oravat alkavat sukia viiksiään.

Huomentansseissa kaikille, lapsista vanhuksiin ja pystyvistä vähäväkisiin, piti olla tanssipari. Silläkurin väkiäiselle tuli raskasmielisyys kun oli yksinään jäänyt ilman paria, mutta tietysti sopivalla hetkellä tälle annettiinkin yllättäen tanssikumppani. Kumppani oli tehty silläkurin että sammelle oli köytetty ratamosta tehty viitta, sen viikset oli vahattu ja päähän pantu herraskainen hattu. Sen sorttista paria väkiäinen ei voinut vastustaa, vaan kävi siihen kiinni kuin piisami ketunleipään heti nähdessään.

Pariskunta arvatenkin heitettiin nuotioon paistumaan, eikä rahtvarkki kyennyt päästämään irti sammesta kun oli luonnoltaan niin periaatteellinen olento. Menettelystä tulikin tepsivyytensä vuoksi hyvin suosittu ja lopulta sampi kävikin perin harvalukuiseksi. Pääasiana pidettiin aina että kaikki oppia kaipaavat opetetaan tavoille.

Hyrynſalmen pamaus

Hyrynsalmella käytiin aikanaan suuri kahakka, jonka tiimoilta huhujen sanottiin levinneen melkein joka maailmankolkaan. Tosiasiassa siitä ei kuitenkaan kuultu kovin paljoa kymmentä virstaa etäämpänä mihinkään suuntaan, koska maailmassa oli siihen aikaan paljon salailua.

Kahakka, taikka vehtinkaus eli laksmöölinki sai alkunsa kun muuan vanhempi muotinkorjaaja Sillanpää esitti seuraintalon ryytinkipäivillä että heittää voi ainoastaan sellaista kojetta tai tavaraa, joka ei ole missään kiinni kyljestänsä, nokastansa taikka muuten. Jos siinä nimittäin olisi jonkinlainen nuora taikka muu kannake, niin silloin kyseessä olisi parhaimmillaankin jonkinlainen vippaus taikka keikaus.

Eräs vapaampaa heittämisnäkemystä kannattava isäntä, Liessalmen vanha Eetkartti, taikka huikka-Erno,  sydämistyi väittämästä niin että läksi ikkunan kautta matkoihinsa, kun ei ilennyt kulkea muotti-Keijon seurueen tyköä ulko-ovelle. Kiristeli siinä tovin hammasta ja läksi vähin äänin tiehensä kuin olisi vähintäänkin verityö tapahtunut.

Tulevana suvena, ennen kuin tilanne kärjistyi lähestulkoon kuuluisaksi kahakaksi, huikka-Erno teki monenlaista kiusaa Sillanpään talolle; opetti tahallaan talon heikkomieliselle vanhalle pojalle jenkkaa väärillä askelilla, pärski kuivumassa riippuviin ihovaatteisiin ja puhui kylillä että talonväki pani punamullan sekaan tavanomaista savea kun olivat niin köyhiä. Silloin kun äkättiin että Erno yrittää opettaa mehiläisille jonkinlaista ilvettä seuraavana temppunaan, jakaantui koko kylä kahteen leiriin ja silloin pieksättiin miestä enemmän kuin rippijuhlissa.

Lopulta päästiin sopuun silläkurin että sovittiin esimerkiksi ongenkoukun heittämisestä voitavan puhua nakkaamisena tai jopa viskaamisena tai heivaamisena jos koukku olisi kyllin iso. Rauhan merkiksi nakattiin myös henkselit puuhun ja aina siitä pitäen sovussa puhuttiin että tuuli se siellä niitä viskelee.

Potunruodot

Ennenvanhaan monikin heräsi yöllä helpotukseen siitä että perunalla ei ole luita ja sitä pidettiin aivan tavanomaisena tapahtumana, varsinkin nuorilla miehillä. Varsin taudista taikka iletyksestä alettiin puhua silloin jos heräsikin peljästykseen, että entäpä jos niillä sittenkin on luut, eikä kukaan ole aikaisemmin huomannut. Se jos nimittäin pitäisi kutinsa niin voisi unohtaa kaiken muunkin mitä oli tietävinään perunasta ja miksei kaikesta muustakin.

Sanottiin että sitä kun on kerran peljännyt niin ei enää pahemmasta ole väliä. Ruoka jää lautaselle, eikä perunan kanssa voi tietenkään olla samassa tuvassa, hevosia ei kehtaa uittaa, eikä sian kanssa lyödä leikkiä. Eräskin Ilmosen Kauko muistettiin pitkään hyvänä seuramiehenä ja koiranleukana, mutta yhessä yössä siitäkin lähti kaikki hermovoima.

Kaukoa koitettiin syöttää sokerilla ja kaffeporoilla, kermaa juottaa ja vihmoa nokkosilla, mutta lopulta kun se vähänkin siitä tokeni, että pääsi jaloillensa, ei siitä juuri muuhun ollut kun housutta lietteessä istumaan ja retikoille takkia tekemään. Joka kellarinsa retikalle se mahtoi tehdä juutista pikkuisen takin ja samalla luki hartaasti: "Näpsä topsa viuh vauh, helema sannoo niuh nauh, kaek' on retikkata ilennä".

Lopulta pidettiin laupeuden tekona murjoa Kaukon polvet ja ranteet vanhalla auralla ja nakata jokeen koko ukko. Nimismiehelle sanottiin tietysti että sinne meni kalalle eikä ole kuulunut. Joku viisas tietysti väitti että josko olisi pitänyt näyttää halkinaista perunaa, että siellä mitään luuta ole, mutta kaikki olivat sitä mieltä että voihan se perunan luu olla hyvin hentoista ainetta kuten aivastus tai kuulepuhe, joten olisiko sillä mahtanut kukaan meistä tulla sen hurskaammaksi

Mörstaakeli

Vistuukelia taikka mörstaakelia tarvittiin silloin kun piti säikyttää kaloja; yleensä kyseessä oli särkien pelottelu, sillä ne ovat erityisen kylmähermoisia kaloja ja joskus julmiakin. Niitä on hyvin vaikea säikäyttää kotikonsteilla, niinpä ammattimies oli siinä paikallaan.

Joskus särkiä piti pelotella ihan vaan että saataisiin niiltä turhat luulot ja haaveet pois, taikka osana jotakin ilvettä, mutta useimmiten haluttiin huijata niitä laskemaan haluttua ahdinkermaa eli ulpukanmaitoa taikka lahnusvoita leuoistaan. Särki on tunnetusti myös hyvin saita ja muutenkin hankala eläin, joten pelottelua pidettiin tähän toimeen  ainoana keinona.

Lahnusvoi oli limpun päällä kitkerä ja suksissakin melko huono voide, mutta sitä käytettiin paljonkin rohdoksena moniin vaivoihin kissan avustuksella. Oli tapana tehdä erityinen humoreski jossa ulpukanmaitoa laitettiin viiksiin ja vihellettiin niin silloin useimpia kissoja alkoi hirmuisesti naurattaa.

Kissan nauru auttaa moniin samoihin vaivoihin kuin kukon aivastus, mutta on helpommin ja hauskemmin saatavilla. Näitä vaivoja ovat muun muassa leukalukko, pakotus, kummittelu ja hoppu, sekä ilman kalansaalista jäämisen aiheuttama pahastuminen.

Pannahinen

Nykyään on hirvittävän paljon kaikenlaista, mutta entisaikaan oli useampaa sorttia. Hyrynsalmen suunnalla tosin leipuria oli vain yhtä sorttia, eikä se ollut kovinkaan hurskasta; paakarien kerrottiin salassa kumartavan Pannahista, siinä missä tavallinen harras väki kumarsi Jiesusta, Maariaa ja kosken äijää eli Purakaista.

Pannahisen kanssa vehtaamista ei milloinkaan katsottu hyvällä ja jos jäi siitä kiinni saattoi joutua syömään kapallisen raakahiivaa taikka pannunkarstaa, mutta lisäksi aina myös hakattiin koska maailmassa oli siihen aikaan paljon julmuutta. Leipurit olivat tietysti kylänväen erityistarkkailussa, mutta koskaan ei voinut tietää milloin joku olikin salaa leipuri ja olevinaan vaikka vasikanpäästäjä taikka timpuri.

Puhuttiin että eräs Lieskosken Kauko oli ikänsä nimismiehenä, mutta ukon kuoltua tämän kotoa löytyikin ihan kunnollinen leipomo jossa oli yhdentoista leivän uuni ja piirakkaa jos jonkinlaista kaikki kaapit niin täynnä että oli joutunut laittamaan limput kammariin sängyn alle kun eivät muualle sopineet. Varsinkin tämän tapauksen jäljestä keksittiin monenlaisia kokeita joilla yritettiin ottaa selkoa siitä oliko joku salassa leipuri.

Nappeja, sormuksia ja muita koristuksia vohkittiin kaikilta epäilyttäviltä ja kuumennettiin pannussa josko niistä tihkuisi voita, sukkia ja muita ihovaatteita pantiin kahvipannuun ja maisteltiin tuntuuko siinä sokeria. Joskus laitettiin koko ihminen rankkitynnyriin ja viiden viikon päästä katsottiin onko liemi käynyttä.

Varsinaisia tunnettuja leipureita ei tietenkään kohdeltu huonosti koska heiltä sai ostaa leipää ja nisuja. Kuhmossa ostettiin paljon myös pannahisenkakkua elikkä pannukakkua ja sitä oli tapana viedä myös yöllä kirkon vintille lahjaksi Pannahiselle, koska siihen aikaan oli paljon tekopyhyyttä.

Myllikkä

Maailmassa oli aikoinaan paljon enemmän tietämystä kuin nykyään, mutta toisaalta myös vähemmän ymmärrystä. Siitä syystä asioita tehtiin monella kurin eri tavalla kuin tänä päivänä ja pestiäkin oli pystyvälle miehelle jos jonkinlaista. Joutilaita käsiä ei näkynyt milloinkaan, ainakaan sellaisia jotka kuuluivat elävälle ihmiselle.

Vilttikummi eli filstuukari, ratamon- tai puolukankohentaja, uuhimajuri eli villanpäästäjä ja kaarnikko taikka mehtäkyyppari olivat kaikki hyviä pestejä joutomiehille ja kulku-ukoille, mutta myllikän virka oli monella tapaa niin epäkiitollinen toimi että siihen ei monikaan ilennyt ruveta. Vielä harvempi myllikkä, taikka mölsteekari niin kuin Paraisilla sanottiin, sai muuta pestiä enää samasta pitäjästä koska myllikkää katsottiin aina vähän ikävästi.

Myllikän tehtäviin kuului poimia kivenmurut pois jauhoista, sekä pysyä poissa myllymestarin silmistä ja jaloista. Myllärille itselleen nostettiin aina hattua ja vietiin yleensä kermanekka tai pieni väänikkä sokeria kun haettiin jauhoja, myllikälle heitettiin alunaa suolaksi ja kalanpäitä tai teurastähteitä purtavaksi. Uskottiin myös että jos oli ottanut verirahaa tai punninnut väärällä punnuksella kaupanteossa, tuli saaduista rahoista heittää yksi lantti myllikälle jotta oma taivaspaikka säästyisi ja myllikkä menisi pirun tykö antajan sijasta.

Palkkiot olivat pieniä, mutta rangaistukset sitäkin isompia. Oli nähkääs tapana kiskoa myllikältä hammas pois aina jos joku rikkoi hampaan kivenmuruun leipää syödessä. Lopulta kun hampaat loppuivat kokonaan piti myllikkä vielä kuohita, koska uskottiin että jos sille tulisi koskaan jälkeläisiä olisi niillä kaikilla ikäviä piirteitä, kuten hirvittävän rumat korvat ja tavattoman ilkeä luonne.

Kuohittua myllikkää kutsuttiin mölliksi ja yleensä katsottiin parhaaksi ajaa se metsään tai heittää jokeen, koska möllien sanottiin elävän jopa kahdeksankymmentävuotiaiksi ja syövän yhdessä yössä kaikki marjat pensaasta, etenkin karviaispensaasta. Lapsia ja heikkomielisiä tietysti myös peloteltiin; meidänkin piti kuunnella jumalanpalvelus aina ihan hiirenhiljaa, koska muuten kuulemma mölli tulisi yöllä ikkunasta ja veisi korvat mennessään.